Essee: Asioita ja olentoja joita olen täällä ollessani omistanut

Teksti: Carmen Baltzar
Kuvitus: Sunná Káddjá Valkeapää
Kesäkuu 2, 2022

I'm cutting my own way

Through my own day

And all I dare say is

It's my own

I've got my own seeds

I've got my own weeds

I've got my own harvest

That I've sown

Now I can tell you

Things I've done

And I can sing you

Songs I've sung

But there's one thing

I can't give

For I and I alone can live

– Buffy Sainte-Marie

1.

Riippukello, kultainen. Sain sen eräältä joka kasvatti minua kuin äiti vaikkei hänen olisi tarvinnut. Kello roikkui ohuen, kultaisen ketjun varassa. Sain ensin katsoa, sitten koskea, ja lopulta olin tarpeeksi vanha ripustaakseni sen kaulaani ja katsoakseni itseäni peilistä. Kun ymmärsin sanoja ja seurauksia, eräs kertoi minulle että saisin sen omakseni kun olisin tarpeeksi vanha pitämään siitä huolta. Hänen aikansa tuli kuitenkin ennenaikaisesti. Kun hän ennen lähtöään antoi kellon minulle, hän oli lisännyt siihen paksumman varmistusketjun ettei se putoaisi minulta niin helposti. Voit ottaa sen pois sitten myöhemmin, hän sanoi. En ole ottanut varmistusketjua pois.

2.

Nallekarhu, likaisenoranssi, sellainen kuin elokuvissa tai amerikkalaisissa mainoksissa. Olin neljätoista ja liian vanha nallekarhuille kun löysin sen kruununhakalaisen sisäpihan räystään alta. Satoi rankasti, vesi takoi sen päätä, pienet nukkaiset raajat nytkähtelivät hervottomasti. Olin oppinut, ettei maassa oleviin vieraiden ihmisten asioihin saanut koskea niin varhain, etten muista aikaa, jolloin en olisi ollut siitä tietoinen. Mutta nalle oli syötti, ihmisen asettama, sen joka tiesi tarkasti mikä vetoaa toiseen ihmiseen. En voinut ohittaa sitä, osittain koska syötti oli onnistunut ja minun kävi nallea sääliksi, osittain kunnioituksesta syötin asettajaa kohtaan, joka oli luonut sellaisen täydellisen kohtauksen. Kun pääsin kotiin kerroin nallen tarinan ja samaan hengenvetoon lupasin kylvettää sen hyvin. Sain luvan pitää kadulta sisään kantamani esineen, ensimmäisen sellaisen luvan koskaan. Syötin rakentaja oli onnistunut kohtauksen rakentamisessa, minä olin onnistunut kommunikoimaan sen tunteellisen sisällön.

Kun noukin nallen räystään alta, kun toin sen sisälle, kun kylvetin sen ja kuivatin sen hiustenkuivaajalla, meidän välinen roolijakomme oli selvä, ja minulla oli sen elämässä tehtävä. Mutta kun viimeisetkin kosteudenrippeet haihtuivat sen turkista asunnon lämpimässä ja likaisenoranssi muuttui paahdetuksi oranssiksi, sen vieraus paljastui minulle kaikessa outoudessaan. En tiennyt enää, miten suhtautua nalleen. Tiesin, etten koskaan tulisi itkemään sen turkkiin, se oli liian vieras ja minä olin liian vanha. Lisäksi oli Nallukka. Olin saanut Nallukan kun se oli minua isompi. Se tuli elämääni ilman nenää ja tarinan kanssa, sen jossa minua kahdeksan vuotta vanhempi isoveljeni oli myös nallukkaa pienempi saadessaan sen isoäidiltämme. Kuten tieto siitä, ettei maasta löytyviin vieraiden ihmisten asioihin saa koskea, Nallukka oli ollut elämässäni niin pitkään, etten muistanut aikaa ilman sitä. Se oli imenyt itseensä kaikki itkuni. Vauvan, taaperon, lapsen itkut. Ei sellaisen kanssa voi kilpailla. 

Kun tiesin, mitä nallen ja ihmisen välillä voi olla, minua kammotti tunteideni laimeus uutta perheenjäsentä kohtaan. Tieto siitä, mistä nalle ilman diminutiivejä jäi paitsi. En koskaan nimennyt sitä. Odotin ehkä että joku tulisi hakemaan sen, soittaisi ovikelloa ja sanoisi kiitos, näkemiin. 

Kukaan ei koskaan hakenut nallea. Vaikka melkein kaikki on kadonnut muutoissa, niitä on ollut kymmeniä ja vielä kymmeniä lisää, nalle on yhä tallessa. Kun käyn nallen kotona ja näen sen, tunnen oloni yhä epämukavaksi. Olin kaappaaja pelastajan viitassa, minulla ei ollut tarjota sille kuivan ja lämpimän lisäksi muuta kuin epämukavaa hiljaisuutta. 

Kun löysin nallen räystään alta, kyky luoda siihen toisenlainen suhde, antaa sille oikea nallen elämä, oli ollut minulla ihan juuri. Ehkä noukin nallen mukaani koska en ollut vielä huomannut tuon ominaisuuden poistumista, lähtöä, katoamista. Sisäiset metamorfoosit ovat usein sellaisia, vaivihkaisia ja kaikenkattavia, hienovaraisia kunnes järkyttävät totaalisuudellaan. Kun pelastusoperaatio oli valmis  ja etsimme paikkoja toistemme elämistä, totuus paljastui. Tunteiden tyhjyys nallea katsoessa muuttui kammotukseksi tyhjyyttä kohtaan, sen paikalla oli ollut jotain vielä ihan hetki sitten, kokonaisia maailmoja. Nyt ne maailmat olivat kadonneet, mutta kyky nähdä nallen sielu ei, ja siten jäin jumiin välitilaan - en pystynyt antamaan sille sitä mitä se ansaitsi, mutta kykenin suremaan sitä mitä en pystynyt antamaan.

Silloin tällöin iltaisin ja öisin, en koskaan aamuisin tai päivisin, mietin syötin rakentajaa. Kuvitelmissani nallen aiheuttama sisäinen ristiriita kävi hänelle liian suureksi, ja hänelle tuli pakottava tarve päästä siitä eroon. Hän rakensi kohtauksen jonka kohdalle vain oikeanlainen uusi omistaja pysähtyisi. Hän ei voinut mitenkään arvata että ohikävelijä tarrautuisi nalleen refleksistä koska oli vielä hetkin sitten ollut oikeanlainen omistaja eivätkä kaikki osat hänessä olleet vielä huomanneet tai eivät suostuneet uskomaan, ettei hän ollut sellainen enää. 

Toivoisin, että voisin sanoa, että etsin nallelle hyvän ja rakastavan kodin toisaalta, mutten tehnyt niin. En ole ainoa joka haikaili sen perään joka juuri oli muttei ollut enää. En usko että on sattumaa, että nalle oli ensimmäinen poikkeus vieraiden tavaroiden sääntöön. Luvan antaja ilahtui nähdessään minut ja nallen ovensuussa vettä valuvina. Hän pitää sitä pianon päällä muistuttamassa hetkestä, jolloin se tyttö oli vielä täällä. Ei sellaista voi viedä toiselta ihmiseltä pois. 

Onhan se vaarallista, ehtii ajatella kaikenlaista. Esimerkiksi sitä miksi Diana sanoo niin kauhean monta kertaa, että jos hänen kotiinsa haluaa kylään, täytyy seurata hänen sääntöjään.

3.

CD-levy, sen kannessa luki Diana Ross - The Boss. Se löytyi jostakin, samoin kuin kuuden levypaikan soitin joka ei toiminut kunnolla. Aika oli ajanut niiden kummankin ohi ja halusin ne siksi enkä siitä huolimatta ensimmäiseen vuokra-asuntooni Helsingissä. Kun laitoin The Bossin yhteen sille tarkoitetuista koloista, kone veti levypesät hitaasti takaisin ja pyöritti niitä sisuksissaan naksuen joskus pitkänkin aikaa. Jos sillä oli hyvä päivä, Diana Ross lauloi lopulta It’s my house and I live here. Sellainen epämääräinen sattumanvaraisuus ja epävarmojen lopputulosten odottelu on tiivistetty pois keskiluokkaisten länsimaisten elämästä. Onhan se vaarallista, ehtii ajatella kaikenlaista. Esimerkiksi sitä miksi Diana sanoo niin kauhean monta kertaa, että jos hänen kotiinsa haluaa kylään, täytyy seurata hänen sääntöjään. Hän sanoo sen tosi monta kertaa. 

4.

Sama pussilakana kuin Carriella. Sain sen äidiltä. Se oli ainoa asia josta pidin entiseen naistenvankilaan rakennetussa pienessä opiskelija-asunnossa skotlantilaisessa kaupungissa jossa satoi joka päivä vaakatasossa. Olivat vaivautuneet ottamaan kalterit pois, eivät paljoakaan muuta. Pussilakana oli ainoita asioita josta pidin koko kaupungissa. Ihme kyllä, Carriella on se yhä vuonna 2022 (eco warrior), hän hautautui sen alle kun pakeni luksusasunnossa sydänkohtauksen saaneen miehen haamua vanhaan elämäänsä. Minullakin on se yhä. Siinä on nykyään koiran hampaan jäljet, niin kauniita se ei ole jättänyt mihinkään muualle. Aivan kuin se olisi avannut huolellisesti koko suun, asettanut lakanan suuhunsa ja purrut sitten läpi hitaasti niin että jokaisen hampaan muoto jää varmasti tarkasti muistiin. 

5.

Egyptiläinen kahvinkeitin, sain sen eräältä. Kuparilautaseen oli kaiverrettu nimeni. Yksi toinen sanoi heitä se pois, se muistuttaa häntä eräästä. Sellaista kahvia en ole saanut sen jälkeen, ei muu ole yhtä hyvää.

6.

Enemmän kuin kaksikymmentäkolme kertaa kolme eli kuusikymmentäyhdeksän kiloa. Sen verran mahtui kolmeen matkalaukkuun kun olin muuttamassa Lontoosta takaisin Helsinkiin. Se on liikaa ja liian vähän yhdelle ihmiselle. Viimeisten viiden vuoden materia painoi enemmän, annoin ylimääräisen pois. Kuudenkymmenenyhdeksän kilon kanssa oli vaivalloista liikkua, ja minä tunsin syyllisyyttää niistä jokaisesta. Ei ollut kauaakaan kun ei ollut mitään. Ei ollut kauaakaan kun oli hyvä ettei ollut mitään, saattoi juosta karkuun missä ja milloin vaan. Kukaan ei ajanut minua takaa. Ei tuntunut siltä.

Rescuekoirat ovat koiria joita ottavat ihmiset jotka toivovat että joku pelastaisi heidät.

7.

Rescuekoira, Susi, Zeus. Juridisesta näkökulmasta minä omistan sen. Ihmisen on pitänyt järjestää asiat niin, koska hän ei voi millään luottaa siihen että koira haluaisi asua hänen kanssaan vapaasta tahdostaan, tai ei ole valmis käyttäytymään niin että se haluaisi. Rescuekoirat ovat koiria joita ottavat ihmiset jotka toivovat että joku pelastaisi heidät. Iltaisin kuiskailen Susille, Zeusille. Kerron sille, että se on paras, ihanin ja kaunein. Sanon, etten ymmärrä miten minulla on voinut käydä niin hyvä tuuri, että olen saanut juuri Susin, Zeusin, seuralaiseksi tässä elämässä. Kerron, että jokainen päivä sen kanssa on lahja. Sanon sille, etten koskaan jätä sitä, ja että pidän siitä huolta sen elämän loppuun asti. Sitten alan ajatella sen elämän loppua ja nukun huonosti.

Se, että on todennäköistä, että Susi, Zeus, lähtee ennen minua, tarkoittaa että voin valmistautua siihen. Sellainen ei ole mahdollista ja sitten taas on, odotetut lähdöt ovat helpompia kuin odottamattomat. Odotettu lähtö ei anna ratkaistavaksi enempää tai vähempää kuin elämän perustavanlaatuisimman tehtävän: miten elää tiedon kanssa niin että se herättää elämälle eikä pilaa sitä?

Susi, Zeus, on tehtävän jo selvittänyt, se on syntynyt ratkaisun kanssa. Haluaisin sanoa, että kun katson sitä hautaamassa itsensä hiekkaan, haistelemassa tuulta, kierimässä lumessa tai houkuttelemassa leikkiin sellaisenkin koiran, joka ei ole ollut kiinnostunut sellaisesta vuosiin, avoimet loppuratkaisut elävät minussa sovussa. Se on osa totuudesta, mutta on myös niin, että Susi, Zeus, on silta minun ja sen välillä, mikä maailmassa on hyvää. En minä osaa enää olla ilman sitä. Susin, Zeusin lähtöön ei vaikuta se heilutanko porteilla sen EU-passia jossa lukee että minä olen sen virallinen omistaja.

8.

Vihreä samettimekko. Sovitin sitä ylihintaisessa vintageliikkeessä Mexico Cityssä kun olin taas kerran päässyt pois, kauas ja pysyvästi, ja sitä tuli juhlistaa pukeutumalla asiaankuuluvasti. Maksoin sen, en kuvitellut, siitä on kuitti todisteena. Sen jälkeen en ole nähnyt mekkoa. Minä olin kuvitellut meille pitkän ja mutkikkaan yhteisen elämän. Joskus törmään peilikuvaan jonka otin sovituskopissa ja mietin paikkoja joihin olisimme yhdessä menneet. Nappasin kuvan kuitenkin, ehkä aavistin jotain.

9.

Päiväkirja, jonkun toisen, sain sen kolmannelta. Kolmas löysi sen Beverly Hillsiläisestä huvilasta jonka kummatkin omistajat olivat hiljattain siirtyneet täältä ikuisuuteen. Kolmas pysäytti autonsa ja käveli espanjalaistyylisestä kaarevasta portista sisään kun näki muuttoauton sen edessä. Kolmannen mukaan hän teki niin koska siirtymässä on aina mahdollisuus. Sisällä huvilassa oli täyttä. Sen siirtyneet asukkaat olivat pitäneet asioista joita voi koskettaa, niitä oli talon jokaisessa huoneessa paljon. Kirjoja oli lattiasta kattoon. Oli myös pompöösi Anthony -niminen brittimies, joka kysyi kolmannelta, mitä hän oikein teki talossa. Kolmas vastasi kysymykseen kysymyksellä: onko mitään myynnissä? Kaikki on myynnissä, vastasi Anthony, mutta ei tänään. En voi myydä sinulle huonekaluja tai muita esineitä, mutta voit ottaa viidelläkympillä sen verran kirjoja kuin jaksat kantaa. Kolmas jaksoi kantaa paljon. Joukossa oli monia arvokkaita ja harvinaisia kirjoja, mutta Anthony ei ymmärtänyt, arvannut, välittänyt. Siirtymässä on aina mahdollisuus.

Työhuoneesta kolmas nappasi pinon päälle paksun, ruskean muistikirjan. Joku oli riipustellut siihen, mutta puolet oli vielä tyhjää. Kotona hän käänsi kirjan toisin päin ja alkoi täyttää sitä omilla muistiinpanoillaan loppupäästä. Niissä on paljon numeroita ja laskelmia.

Kaunis muistikirja, sanoin kolmannelle kun näin sen hänen kädessään muutamaa vuotta myöhemmin. Kun hän oli kertonut minulle muistikirjan tarinan, kysyin eikö hän ollut koskaan lukenut, mitä siihen oli kirjoitettu. Kirjoittajan käsiala on niin vaikealukuinen, vastasi kolmas. Musings from the Porch, luki muistikirjan ensimmäisellä sivulla. Ensimmäinen merkintä oli vuodelta 1999, viimeinen vuodelta 2014, samalta jolloin kolmas astui espanjalaistyylisistä porteista sisään. Kirjoittaja kertoi muistikirjalle kuistilla istuen monta asiaa jotka haluaisin jakaa jos uskaltaisin sekoittaa lukijan minun ja hänen väliseen päiväkirjasalaisuuden rikkomukseen. Kirjoittajan käsi muuttui epävakaammaksi kunnes lakkasi olemasta kokonaan. Sitä ennen hän kysyi: I wonder if anyone will ever read this?