Ei yksin minun, mutta ei ainakaan teidän

Teksti: Petra Laiti
Kuvitus: Sunná Káddjá Valkeapää
Kesäkuu 2, 2022

Saamelaiset, kuten monet muutkin alkuperäiskansat, suhtautuvat kulttuuriinsa suojelevasti yhtäältä sen uhanalaisuuden, ja toisaalta väärinkäytön riskin vuoksi. Olemme nähneet, miten kulttuuriemme piirteitä voidaan kaupallistaa, tuotteistaa ja myydä vailla kunnioitusta ja vastuullisuutta. Ulkopuolisten harjoittama matkailumarkkinointi, seksualisoidut naamiaisasut ja tekaistut elämysperinteet ovat vain jäävuoren huippu. Markkinoilla vahvistetut mielikuvat, stereotypiat ja ennakkoluulot ovat juuri niitä keinoja, joilla ylläpidetään rasismia ja väkivaltaa alkuperäiskansoja kohtaan.

Kaupallistuminen ja kulttuurimme väärinkäyttö on monin tavoin pakottanut alkuperäiskansat perin omituisen kysymyksen äärelle: kuka meidän kulttuurimme omistaa? Alkuperäiskansojen kollektiiviseen ajatteluun kulttuurin, maan, aineettoman perimän omistaminen ei juuri istu. Mutta kun muu maailma pala palalta lohkoo kulttuuristamme paloja vieraiden ihmisten omistukseen, ovat alkuperäiskansatkin joutuneet pohtimaan tapoja jäsennellä omistuskäsitettä omista lähtökohdistamme – halusimme tai emme.

Suomessa alkuperäiskansojen kollektiivista omistajuutta ovat tuoneet esille suomalaisten museoiden repatriaatioprosessit, erityisesti esinepalautukset. Suomalaisten museoiden ja saamelaismuseo Siidan välinen yhteistyö on näyttänyt suurelle yleisölle, miltä alkuperäiskansojen omistajuuden kunnioittaminen voi näyttää. Toki kyseessä on edelleen keskustelu perinteiseltä instituutilta toiselle, mutta askel on silti tärkeä. Repatriaatiota voi perustella sillä, että vaikka palautettavan esineen tekijä tai omistaja ei olisi enää keskuudessamme, esine ei siltikään kuulu suomalaisen museon haltuun, vaan saamelaiselle museolle ja sitä kautta saamelaisyhteisölle.

Repatriaation kautta alkuperäiskansa saa takaisin osan itsestään ja samalla osan itselleen kuuluvasta vallasta.

Kysymys esineen omistajuudesta on tärkeä, koska esineet ja niiden esitykset kantavat valtaa. Jos esinettä tai kokoelmaa on museossa käytetty aikansa eläneen, pölyisen, stereotyyppisen tai jopa rasistisen kuvan luomiseen ja ylläpitämiseen, sillä on pitkäkantoiset vaikutukset alkuperäiskansojen oikeuksiin. Tarinoiden valta ja merkitys ovat alkuperäiskansoille selvät. Kun valtaväestö hallitsee alkuperäiskansasta kerrottavaa tarinaa, voi valtaväestö myös määritellä, kuka alkuperäiskansojen maat omistaa, kenellä on oikeus päättää alkuperäiskansojen asioista, ja jopa sen, keitä alkuperäiskansaan kuuluu. Juuri Suomi on saanut monet kerrat moitteita tavasta, jolla valtio puuttuu saamelaisten identiteetin määrittelyyn ja jyrää saamelaisten kollektiivisen ryhmähyväksynnän päästämällä ei-saamelaisia äänestämään saamelaisten vaaleissa. Kun tarinan paino on niin suuri, että se murentaa alkuperäiskansan omaa demokraattista edustusjärjestelmää, ei ole ihmekään, että saamelaiset ovat nousseet vaatimaan omaansa takaisin, kuten muutkin alkuperäiskansat.

Repatriaation kautta alkuperäiskansa saa takaisin osan itsestään ja samalla osan itselleen kuuluvasta vallasta. Valtaväestöön päin repatriaatio taas ravistelee käsitystä siitä, millä tavoin alkuperäiskansojen yhteistä omistamista voidaan vahvistaa ja legitimoida. Jos alkuperäiskansa voi yhteisesti omistaa palautetun esinekokoelman, miksei alkuperäiskansa voisi myös yhteisesti omistaa heiltä vietyjä perinteisiä maita? Esinepalautukset ovat myös alkuperäiskansalle itselleen suhteellisen helppo asia hahmottaa. Jos alkuperäiskansalla sattuu olemaan museo, arkisto tai kulttuurikeskus, on esinepalautuksen vastaanottajaksi myös helppo hyväksyä instituutio, jonka yhteisö mieltää omakseen. Ensialkuun se riittää. Kun keskustelu kääntyy esinekohtaiseksi, yhteisön sisäisiä keskusteluja ehtii käymään ajan kanssa, ilman valtaväestön osallistumista. Yhteisö voi jatkaa palautusprosessia sisäisesti ja palauttaa esineitä takaisin suvuille, pienemmille instituutioille tai järjestöille.

Kysymys kulttuuriperinnön omistajuudesta muuttuu kuitenkin monin verroin monimutkaisemmaksi silloin, kun kyseessä onkin aineeton kulttuuriperimä. Saamelaisyhteisölle tällainen ikuisuusaihe on joiku.

Joiun omistajuudesta ja sen määrittelystä on puhuttu osapuilleen niin kauan kun joiuilla on levymyynnin kautta voinut tehdä yksityistä tiliä. Kulttuurillisesti joiun omistajuus on monitahoinen kysymys. Joiku voi olla ihmisen, paikan, eläimen tai asian, ja se voi kuulua yhtä lailla ihmiselle, paikalle, eläimelle tai asialle, kuin se kuuluu joiun tehneelle henkilölle. Jos kysyt “kenelle tämä joiku kuuluu?” vastaus ei ole välttämättä lainkaan sama kuin kysymykseen “kuka on levyttänyt tämän joiun?”

Maailman suurin joikuarkisto sijaitsee Tromssan museossa Saamenmaalla, jonka kokoelmiin kuuluu jopa 6000 joikuäänitettä. Kokoelma on laajuudessaan todellinen aarreaitta saamelaisille, vaikka vain pieni osa siitä on yhteisön saavutettavissa. Saamelaisyhteisöllä ja museolla itsellään on yhteisymmärrys siitä, että jo eettisyyden nimissä kokoelma pitää avata saamelaisille. Kuitenkin kokoelman synty, sen hallinnointi, ja joikujen julkistaminen sisältävät monia eettisiä pulmia, joista saamelaisyhteisön sisällä keskustellaan säännöllisin väliajoin. Joikuja on saatettu hankkia epäeettisin menetelmin tai ne saattavat olla sisällöltään epäkunnioittavia, mitä saamea taitamaton ihminen ei tietysti huomaa. On myös syytä pohtia, keneltä joiun julkaisemiseen voi kysyä lupaa, jos joikaaja ja joiatuksi tullut henkilö eivät enää ole keskuudessamme. Kuten konkreettisen esinepalautuksen kohdalla, asianomaisten henkilöiden puuttuminen ei siltikään anna Tromssan museolle lupaa päättää joikujen julkaisemisesta.

Jos kulttuurissa asiat mielletään kaikkien yhteiseksi, ehkä on todella helpointa aloittaa siitä, kenelle nuo asiat eivät kuulu.

Vuosia jatkuneen keskustelun tuloksena on muutamaan otteeseen ehdotettu, että arkistoa ryhdyttäisiin käymään läpi hitaasti ja rauhallisesti. Jotta joikuarkisto voitaisiin todella tuoda saamelaisille saavutettavaksi ja tutkittavaksi siten, miten saamelaiset itse mieltäisivät eettiseksi, pitäisi käytännössä kaikki 6000 äänitettä käydä yksitellen läpi. Joikujen asianosaisten jälkeläiset ja sukulaiset tulisi jäljittää, jotta heiltä voitaisiin kysyä lupa kunkin joiun julkaisuun. Jälleen kyseessä on kollektiivinen lupa, yhden ihmisen sana ei tässä tapauksessa riittäisi. Työmäärä on pökerryttävä, mutta saamelaisten hyväksynnän kannalta välttämätön. Huomattavaa on, että tähän ratkaisuun päästäkseen on ensin täytynyt poistaa yhtälöstä kaikki ne, joilla ei ainakaan ole oikeutta julkaisulupaa antaa.

Negaatio - ehkä se on toistaiseksi tehokkain tapa selittää alkuperäiskansan omistajuutta yhteisön ulkopuolelta tulevalle. Jos kulttuurissa asiat mielletään kaikkien yhteiseksi, ehkä on todella helpointa aloittaa siitä, kenelle nuo asiat eivät kuulu. Ei, museo ei voi yksin omistaa kokoelmaa, vaikka sitä hallinnoisikin. Ei, yksittäinen artisti ei voi omistaa tiettyä joikua, vaikka sen levyttäisikin. Ei, maata ei voi omistaa, se on meillä vain lainassa tulevilta polvilta. Ja samalla: Ei, tämä kokoelma ei ole suomalaisten, vaan saamelaisten. Ei, tämä arkisto ei ole norjalaisten, vaan saamelaisten. Ei, nämä maat eivät ole teidän, vaan meidän.

Kun puhutaan alkuperäiskansojen maakiistoista, kuulee usein sanottavan, että alkuperäiskansojen mielestä maata ei voi omistaa. Ajattelen, että väite sellaisenaan pitää paikkansa. Alkuperäiskansat eivät omista maata, kuten omistajuus laissa määritellään. Meidän perinteiset maamme eivät kuulu yhteisömme yksilöille eikä se ole tarkoituskaan, kun perinteisten maiden palauttamista vaaditaan. Yksilönä minä en omista neliömetriäkään saamelaisalueesta – enkä kokisi omistavani silloinkaan, jos tontti, kesäpaikka tai talo löytyisikin. Yksilönä olen osa yhteistä vastuuta huolehtia maista, jotta tulevat sukupolvet voivat harjoittaa perinteisiä elinkeinoja ja jatkaa saamelaiskulttuuria. Ja toisaalta kuitenkin: ennen kuin maat ovat kenenkään muun, ne ovat minun ja meidän.

Ei teidän olisi missään vaiheessa kuulunutkaan meidän asioistamme päättää. 

Juuri tämän takia omistajuudesta on tärkeä puhua. Se on läsnä kaikkialla alkuperäiskansojen oikeuksissa siksi, että kaikkeen alkuperäiskansojen kulttuurin sisältöön - vaatteisiin, musiikkiin, hengellisyyteen, maihin, resursseihin, rikkauksiin - joku muu kokee myös omistajuutta. Se puskee läpi alkuperäiskansoja koskevissa poliittisissa väittelyissä, kommenttikentissä, sanomalehdissä ja lakilausunnoissa.

Jos nuo ovat oikeassa, niin minä en sitten saakaan laittaa sulkapäähinettä festivaaleille. Jos nuo esineet palautetaan, niin silloinhan suomalaisiin museoihin ei jää mitään heidän kulttuuristaan. Jos nuo eivät anna lupaa joiun julkaisuun, niin silloinhan sitä ei saa kuulla enää kukaan. Jos nuo saavat maansa takaisin, niin silloinhan siellä ei saa enää metsästää, kalastaa ja rellestää. Jos nuo saavat itsemääräämisoikeuden, niin silloinhan minä en saa enää päättää heidän asioistaan.

Ja mitäpä siihen muuta sanomaan, kuin että niin. Ei sen naamiaisfirman olisi pitänyt myydä sinulle sulkapäähinettä. Ei niiden esineiden olisi teidän museoon pitänyt päätyä alunperinkään. Ei niitä joikuja olisi kuulunut pois saamelaisilta kerätäkään. Eivät ne maat ole teille koskaan kuuluneetkaan. Ei teidän olisi missään vaiheessa kuulunutkaan meidän asioistamme päättää. 

Kulttuuri on kaikille, musiikki on kaikille, luonto on kaikille, oikeudet ovat kaikille. Tämä on se perustelu, jolla alkuperäiskansojen kulttuuria kaupallistetaan muiden ihmisten nautittavaksi samalla, kun alkuperäiskansa itse työnnetään pois omilta seuduiltaan, omista perinteistään ja omasta päätösvallastaan. Siksi juurikin sanon: tämä kulttuuri, tämä musiikki, tämä luonto, nämä oikeudet – jotta kukaan muu voisi eettisesti niistä nauttia, polkematta ketään, tekemättä vahinkoa, niiden on ensin oltava meidän.