Unelmiin mä jään

Teksti: Fiona 'Elōne
Kuva: Robert Seger
Maaliskuu 4, 2024

Istun alas Helsingin kaupungin teatterin lämpiöön leivos, kahvi ja kuohuviinilasi kädessä. Olemme tulleet lapsen kanssa kiireen vilkkaa töistä ja eskarista ja iskeneet suoraan medialippujemme kanssa kutsuvieraiden tarjoilupöytään. Olemme innosta piukeina. Lapsi on odottanut tätä koko vuoden, minä koko elämäni. 

Parin haukun jälkeen katson kelloa ja totean, että ohjelman alkuun on enää kymmenen minuuttia, en halua menettää hetkeäkään. Hoputan lasta ja hotkin oman annokseni hetkessä loppuun. Hän kallistaa Pommacilla täytettyä kuohuviinilasia pienet rystyset valkoisina, mutta leivoksesta hän ei pidä ja syö sen päältä vain kaunokirjaimilla koristellun suklaalaatan. Kulautan loput kuohuviinistä kurkkuuni ja hörppäisen kahvin kerralla. Katseeni osuu lapsen lähes koskemattomaan leivokseen ja hetken mietin hotkivani myös hänen palansa, kunnes totean, että olen jo tarpeeksi täynnä. Emme ole maksaneet tarjoiluista, joten menetys ei tunnu yhtä pahalta. 

Kasaan tyhjät astiat ja lapsen yksinäisen leivoksen kasaan pöydän reunalle ja suuntaamme vessaan. Sen kirkkaina kiiltävät pinnat häikäisevät minut hetkeksi. Tunnelmallisesti valaistu tila on kuin James Bond -elokuvasta puupintoineen ja peiliseinineen. Tiedän, vaikka en ole nähnyt ainuttakaan. Lapsi juoksee korkeiden peilien eteen silmät lautasen kokoisina ja käsivarret levällään kuin vapahtajamme valmiina syleilemään edessään aukeavaa näkymää. Hän huokailee syvään ja äänekkäästi samalla pyörähdellen käsiä pesevien ihmisten ympärillä kuin peilisalin tanssiaisissa. Värikkäät kankaat ja kimaltavat paljetit ihmisten päällä henkivät vedenalaista ensi-iltatunnelmaa. Keskellä vessaa seisoo valtava valkoinen nahkasohva, jolle lapsi lysähtää suurieleisesti makaamaan kuin korallilla lepäävä katkarapu. Kierrän tilan katseellani. Pelkkä vedenalaiseksi keitaaksi muuttunut käsienpesualue sohvineen on lähes asuntomme kokoinen. 

Hetken päästä valumme jo kohti avoimia ovia ja tyhjää katsomoa. Pysähdyn kuitenkin salin ovensuulle nopeasti täyttämään pullon vesitankista. Taskussani kuumottelee matkalla ostettu suklaapatukka ja lihapiiras, jotka olen valmis tunkemaan lapseni suuhun heti, kun hän, varmasti jo vartin sisään, alkaa valittaa nälkäänsä. Kikka on tuttu ja aikaakin vanhempi: omat eväät ja ilmaiset juomat. Tarkistan lippumme kymmenettä kertaa odottaen, että lipuntarkastuksessa ilmoitetaan väärinkäsityksestä ja liput, jotka minä olen saanut sähköpostiini eivät olekaan tähän näytökseen, vaan ensi-illan jälkeen parkkipaikalla toteutettavaan samannimiseen improesitykseen.  

Säkenöivän lahjakkaan Yasmine Yamajakon laulaessa ensimmäiset sävelet kyyneleet vierivät poskilleni, eikä niille tule hetken taukoa niin kauan, kun pieni merenneito on lavalla.

Seuraamme ensin rivinumeroita ja sitten istuimien numeroita koko ajan lähemmäs lavaa. Päädymme permannolle aivan sen eteen. Olemme niin lähellä lavaa, että voisin käytännössä nojata nuolemaan sen lattiaa. Jos siis tekisi mieli. Olen ällistynyt, en tiedä mitä odotin, mutta en talon parhaita paikkoja kuiskaajan reppuselässä.  

Viimeisen kellon lyötyä ohjelma alkaa ja esitys on kaikkea, mitä olen odottanut ja enemmän. Ensimmäisestä äänestä ja valosta lähtien ei kulu hetkeäkään, etten olisi joko ylitsepursuavan innon, ilon tai ihmetyksen äärellä. Säkenöivän lahjakkaan Yasmine Yamajakon laulaessa ensimmäiset sävelet kyyneleet vierivät poskilleni, eikä niille tule hetken taukoa niin kauan, kun pieni merenneito on lavalla. Taukoa ei tule edes silloin, kun purskahdan nauruun tanssikohtausten kutkuttelemana tai haukon happea sateenkaaren väreissä sinkoilevien valojen sokaisemana. Pari kertaa joudun taistelemaan hukkumisvaaraa vastaan naurun ja kyynelten keskeltä. 

Ja jos luulin, että Ariel olisi illan ainoa kirkkaana loistava tähti, en todella ollut osannut varautua pieneen Pärskyyn. Lavalle skeittilaudalla rullaava Aleksi Johansson voi olla vain muutaman vuoden vanhempi kuin vieressäni istuva viisivuotiaani, mutta seuratessani hänen esitystään, tunnen, kuinka oma sisäinen lapseni laulaa ja tanssii. 

Olen innosta niin piukeana, että voisi kuvitella, etten ole koskaan ollut teatterissa. Se ei kuitenkaan pidä paikkansa. Olen tavallaan kasvanut teatterin keskellä. Kulkenut äidin mukana musikaalien ja oopperoiden harjoituksista toisiin, istunut kulttuurikeskusten ja harjoitussalien penkeillä aukomassa suutani vuorosanojen ja aarioiden tahdissa ennen kuin olen osannut edes lukea kelloa. Olen myös tehnyt hetken töitä teatterin viestinnässä. Olen siis ollut kyllä teatterissa, mutta en tällä tavalla.

Yleisö ympärilläni näyttää erilaiselta. Turvalliselta. Joukossa on sekä tuttuja kasvoja: ystäviä ja kollegoita sekä tietty paljon tuntemattomiakin. Heistä muodostuu yleisö, jossa, tajuan nyt, on enemmän ruskeita ihmisiä kuin ehkä minkään suuren suomalaisen teatterin yleisössä koskaan. Minulla ei ole tilastoja todistaakseni hypoteesiani, mutta olisin valmis lyömään vetoa rahasta. On selvää, että suomalaisen teatterin varmaankin ensimmäinen musta merenneito, epäilemättä yksi ainoista mustista päähenkilöistä, on tuonut katsomoon poikkeuksellisen ei-valkoisen joukon ihmisiä. 

Puoliajalla ryntään hakemaan aulasta ohjelman. Ne maksavat kaksitoista euroa, mutta riittää, että hymyilen kauniisti ja kerron olevani median edustaja. Ohjelma lähtee mukaani ilmaiseksi, kuten kaikki muukin tähän mennessä. Lapsi on haltioissaan ensimmäisestä näytöksestä ja kyselee, kuinka kauan esitystä on vielä jäljellä. Arvioituani parhaani mukaan hän tarkistaa vielä, että se varmasti tarkoittaa, ettei meidän tarvitse vielä lähteä pitkään aikaan. Sen jälkeen hän kysyy, voimmehan tulla pian uudestaan. Nielaisen niin, että kurkkuun sattuu. Viimeinen kello ennen toista näytöstä kuitenkin pelastaa minut vaivaannuttavalta keskustelulta. Sali hiljenee ja ihmiset asettautuvat paikoilleen. Käytän viimeiset hetket ennen toisen puoliajan alkamista siihen, että etsin teatterin nettisivuilta lippujemme hinnan. Siis sen, jonka olisimme joutuneet maksamaan, ellei joku myötämielinen olisi sattumalta lisännyt nimeäni promolistalle. Suoritan nopean laskutoimituksen ja tulos on, kuten arvelinkin, törkyisen hintainen. Ilmaiseksi saamamme ilta kustantaisi noin puolet kuukauden ruokabudjetistamme. 

Esityksen loputtua loikkaan seisomaan. Taputan, minkä käteni kerkeävät ja hurraan henkeni edestä, kunnes joudun pitämään tauon keuhkojeni puolesta. Näyttelijöiden poistuessa lavalta viimeistä kertaa ilon rinnalle nousee lopulta myös tuttu suru. Ilta on ollut taianomainen, lähes täydellinen. Esitys on ollut upea, ilmiömäinen ja inspiroiva. Jotain, mitä toivoisin ihan jokaiselle pienelle ja suurelle merenelävälle. Pelkään kuitenkin pahoin, että he, jotka sen kaikkein eniten ansaitsisivat ja tarvitsisivat, eivät tule sen luokse koskaan pääsemään. 

Me olemme täällä tänään kutsuttuina. Olemme saaneet maagisen mahdollisuuden tulla tähän maailmaan kunniavieraiksi ja esteet osallistumisellemme on poistettu. Ei kuitenkaan sen takia, että se on oikein. Ei sen takia, että niin kuuluu olla. Ei sen takia, että tämä taika kuuluu kaikille. On turha innostua liikaa. Jännittävästä askeleesta huolimatta, suunta on edelleen sama. Olemme potentiaalinen hyödyke. Meidät on kutsuttu sen toivossa, että käytämme ääntämme houkutellaksemme uutta asiakaskuntaa. Ajatus on kylmäävä. Etsin takaisin tunteen, jonka Yasminen ja Aleksin taidokkaat esitykset ja niissä asuva riemu ovat saaneet aikaan. Menen takaisin siihen tunteeseen ja muistutan, että siellä - ei yhdessäkään kulississa, olivat ne kuinka pompöösejä tahansa, on se maailma, johon kuulun.