En ole etsimänne BIPOC-taiteilija
Työpyynnöt taidealalla tuntuvat imartelevilta, kunnes joutuu pohtimaan, onko mukaan pyydetty vain tokeniksi? Toive taiteilijuudesta valkoisen katseen tuolla puolen elää siitäkin huolimatta, että akateeminen taidekoulutus Suomen ylistetyssä dramaturgeja ja näytelmäkirjailijoita kouluttavassa Teatterikorkeakoulussa vei kirjoittajalta hetkellisesti mehut.
Teksti ja kuvat: Susi Siriya Orenius
Maaliskuu 4, 2024
Audio: Kuuntele tämä teksti. Äänitys on tehty kirjoittajan kotona.
PAKO
Valmistuin kesäkuussa teatteritaiteen maisteriksi. Kävin läpi viiden vuoden akateemisen taidekoulutuksen tarjoaman mankelin. Kirjoitin kirjallisessa opinnäytteessäni, että kauhukuvanani ei ole valmistua työttömänä vaan työkyvyttömänä. Uupumuksen uhka oli jatkuvasti läsnä. En ollut täysin ymmärtänyt ennen opintojeni aloittamista, että taidemaailma toimii aivan samassa kapitalistisessa kehyksessä kuin kaikki muukin, sillä yhteiskuntamme on kapitalismin lävistämä. Toivoin taidekoulun ja taiteilijuuden olevan normien uudelleenajattelua ja vapautta. Opin, että on olemassa sääntöjä ja standardeja, odotuksia ja lokeroita. Lisäksi tarjolla on ihan liian vähän rahaa, ja ihan liian paljon vallalla olevia uskomuksia siitä, ettei taiteen tekeminen ole työtä. Taide on jo itsessään ahdettu tiukkaan laatikkoon, vaikka todellisuudessa se on kaikkialle ulottuvaa, elämisen tapa. Jotkut vain tekevät siitä ammattinsa.
Kun puhun kapitalismista, puhun aikamme hallitsevasta talousjärjestelmästä. Sanalla on melko negatiivinen klangi, kirjoitan siitä kuitenkin tässä yhteydessä olosuhteena. Antropologi Anna Lowenhaupt Tsing määrittelee kirjassaan Lopun aikojen sieni. Elämää kapitalismin raunioissa (2015) kapitalismin seuraavasti:
”Kapitalismi on järjestelmä varallisuuden keskittämiseksi. Varallisuus taas mahdollistaa uudet investoinnit, joiden ansiosta varallisuus keskittyy entisestään. Tätä prosessia sanotaan kasautumiseksi. Klassiset mallit vievät meidät tehtaaseen: tehtaanomistajat keskittävät varallisuutta maksamalla työläisille vähemmän kuin näiden päivittäin tuottamien tuotteiden arvo on. Omistajille ”kasautuu” sijoitusomaisuutta tästä lisäarvosta.”
Tässä järjestelmässä elämme. Kasautumista tehdään riistämällä, jotta kasat voivat suurentua ja omaisuus keskittyä yhä harvemmalle ja harvemmalle. Kun sama tapahtuu taiteen maailmassa, syntyy myyttisiä nerohahmoja. Joistakin taiteilijoista tulee tähtiyksilöitä, joita järjestelmämme kaipaa. Menestys kasautuu heille, toisille ei.
Money comes to money, kuten eräs tuottaja totesi minulle. Siksi myös taiteilijuus tuntuu välillä ristiriitaiselta. Taiteilijuus tuntuu yrittäjyydeltä, jossa myyn luovuuttani. Vaikka voin vaikuttaa lopputulokseen, on etuoikeuksilla ja markkinaraoilla taitojeni rinnalla melkoinen merkitys. Rakenteet luovat taiteilijan.
I am not the artist you are looking for.
I am not the artist you are looking for.
I am not the artist you are looking for.
Minä en ole yhtä kuin minun työni.
Minä en ole yhtä kuin minun työni.
Tämä teos ei määrittele sitä, kuka olen ihmisenä.
Minä en ole yhtä kuin minun taiteeni.
Tämä teos saattaa olla paska, mutta se on vain yksi teos.
Tulen tekemään vielä monta teosta, ja ehkä joku niistä välittyy muille.
Ehkä joku päivä saan hyvän kritiikin.
Ehkä joku päivä joku kriitikko kiinnostuu minusta.
Ehkä joku päivä joku tuottaja haluaa tuottaa teoksiani.
Ehkä joku päivä olen luottamuksen arvoinen.
Ehkä joku päivä, joku kiinnostuu minusta taiteilijana.
Näitä mantrasin opiskeluaikoina itselleni iltaisin. Koulussa oli kova paine olla valmis. Meitä pelotti työelämä, joten upotimme toisen jalkamme siihen jo varhaisessa vaiheessa. Opiskelukaverini kirjoittivat kirjoja saadakseen äänensä kuuluviin. Teimme monia teoksia koulun ulkopuolelle. Grindaamalla yritimme turvata selustamme. Kukaan ei jaksanut keskittyä mihinkään. Kukaan ei harrastanut mitään. Kaikki oli niin vakavaa.
Opiskeluaikanani sain jatkuvasti viestejä työmahdollisuuksista. Se oli imartelevaa. Teokseen X, Y ja Z kaivattiin ruskeaa dramaturgia, kun työryhmässä oltiin havahduttu sen valkoisuuteen. Minulle tuli nopeasti selväksi, kuinka kysytty ruskea dramaturgi on. En ollut ennen koulua edes ajatellut, että ruskeuteni on jotenkin erityisen poikkeavaa. Olin kuitenkin aloittaessani ainoita ruskeita opiskelijoita koko koulutusohjelmassa, ja vaikka meitä olikin myöhemmin enemmän, ovat ruskeat dramaturgit ja ohjaajat edelleen Teatterikorkeakoulussa vähemmistöä.
Olin koulun alussa kyllä yhteiskunnallisesti valveutunut, mutta en niin valveutunut että olisin voinut pitää minkäänlaista valmista puheenvuoroa antirasismista. Koulun aikana opin, että valkoisessa ympäristössä, ruskeita ihmisiä pidetään automaattisesti rasismin asiantuntijoina.
Yliopiston valkoisuus häiritsi minua. Kohtasin syrjiviä tilanteita. Kun laadimme addressia BLM-mielenosoitusten yhteydessä, ja vaadimme antirasististen strategioiden sisällyttämistä taidekoulutuksen opetussuunnitelmiin, minulle sanottiin suoraan valkoisten opiskelijoiden toimesta että hankaloitan heidän opiskeluaan. He eivät olisi halunneet keskittyä antirasismiin vaan pelkästään oman oppiaineensa opiskeluun. He eivät halunneet tunnistaa rasismin ja antirasismin kytkeytymistä heidän opintoihinsa. Eräs kanssaopiskelija sanoi minulle, että työryhmä, joka koostuu vain BIPOC-opiskelijoista on valkoisia kohtaan rasistinen. Tilanteita oli lukemattomia, ja ne kuormittivat. En voinut olla hiljaa ja jouduin myös ottamaan osaa keskusteluihin, vaikka välillä olisin itsekin halunnut vain keskittyä omaan opiskeluuni. Asiantuntijuuteni karttui, mutta mittani alkoi olla täysi mitä tuli valkoisten kanssaopiskelijoiden ja kollegoiden ilmaiseen kouluttamiseen. En myöskään halunnut päätyä muiden lokeroitavaksi. Hyljeksin kaikkia minuun kohdistettuja odotuksia.
Opiskelu tuntui välillä ravihevosen elämältä: minusta koulittiin ammattilaista Suomen parhaassa tallissa. Sain ruuaksi kallista rehua, opetusta ja sivistystä, jotta työelämässä minulla olisi valmiudet juosta pinkoen paksuja hevosenlihaksiani pullistellen maaliviivoja, menestystä, kohti. Mutta minä halusin mennä sinne, missä villihevoset laiduntavat, maata kuumalla nurmella ja heiluttaa harjaani.
Halusin käsitellä taiteessani kuolemaa! Kipua! Rakastumista! Idoleita! Ihastumista! Merta! Draaman kaarta! Kerronnan osien välisiä suhteita! Tunne-kuljetuksia! Tyylilajien sekoituksia! Kansantarinoita!
Valkoiset koulukaverini eivät saaneet työpyyntöjä, joissa olisi pyydetty valkoisuuden tai valkoisen kulttuurin asiantuntijaa. Heitä pyydettiin, kun teokseen kaivattiin nuorta dramaturgia, uutta näkökulmaa, nuorta kirjoittajaa. Minua ärsytti. Olinko vain resurssi, jokin leima, jokin tae siitä, ettei teos olisi liian valkoinen? Kiinnostiko ketään minun taiteeni tai ajatukseni dramaturgiasta? Minulla meni välillä niin paljon aikaa ja energiaa viesteihin vastaamiseen, etten ehtinyt edes ajatella omaa taidettani.
///
Alku-ilta metron läheisyydessä. Taivas on utuisen harmaa. Matalat mattaiset talot ovat hiljaa. Joissakin ikkunoissa palaa himmeä valo. NUORI (marginalisoitu) TAITEILIJA kävelee ylämäkeä kotiin. Puhelimeen tulee viesti.
VIESTI
Hei tuli vaan tällanen mieleen, että nyt kun näytelmään X on roolitettu näyttelijä Y ja on ollut tota keskustelua, että voiko tää näyttelijä esittää sitä roolia, niin mitä mieltä sä oot? Mitä muuten kuuluu?
Nuorta (marginalisoitua) taiteilijaa väsyttää. Hän jatkaa ylämäkeen kävelyä. Puhelin tärisee. Hän katsoo sitä jälleen, samalla kun kävelee.
VIESTI
Hei sori, kun tälleen sulta kysyn, mut aattelin, et voisit tietää joitakin POC-näyttelijöitä, ku teen tällasta esitystä ja kaipaisin listaa kaikista tekijöistä, että onko sulla tällaista listaa minkä voisit vaikka välittää tai onko teillä POCeilla joku tällanen lista?
NUORI TAITEILIJA (mielessään)
En tiedä. En tiedä. En ole mikään totuuskomissio, casting-toimisto enkä tiedä, ketä tarkoitat.
I am not the artist you are looking for. I am not the multitalent what-the-fuck-ever I am just a fucking egoistic… Miks vitus mä puhun enkkuu? LET ME BE A FUCKING EGOISTIC ARTIST PLZZZZ OR INVITE ME ON TV TO SHARE MY OPINIONS ABOUT EVERYTHING
Tauko. NUORI (marginalisoitu) TAITEILIJA näpyttelee kävellessä kysyjälle listan tuntemistaan näyttelijöistä.
(Pysähtyy ja jatkaa.) Mis mun avaimet on? Vittu.
Rakenteet eivät tukeneet minua. Päätin siis, että taiteellisen työni ohella tekisin myös asioita, jotka muuttaisivat samalla rakenteita. Päätin, että muuttaisin rakenteita ja tekisin samalla taiteellista työtäni, koska en pääsisi tekemään sitä, ennen kuin rakenteet olisivat edes jonkin verran muuttuneet. Pelkäsin lokeroituvani ‘BIPOC-taiteilijaksi’ niin paljon, että aloin tehdä vähän kaikennäköistä. Lisäksi oli aikoja, kun en tehnyt mitään ja kävin lähinnä minulle aivan liian kalliissa kynsihuolloissa. Yritin tavoittaa energiavarantoni, jotta voisin joskus tarjota jotakin.
Enkeli laskeutuu taivaalta.
ENKELI
Voivoi ruskeaa nuorta taiteilija-parkaa, kun sulla on nyt niin rankkaa. Pääsit Teakkiinki ja kaikkee. Silti täällä voivotat.
Nuoren (marginalisoidun) taiteilijan poskia pitkin valuu yksittäinen hopea kyynel.
NUORI TAITEILIJA (itsekseen)
Niin.
Puhelimen näyttöön syttyy valo. Se on sähköposti.
SÄHKÖPOSTIN MARJATTA
Hei Susi, mulla on huomenna apurahan dl mutta tällee alustavasti kysyn, että kiinnostaisiko sua tulla mukaan proggikseen, joka käsittelee naiseutta eri näkökulmista? Olisi hienoa, jos tulisit mukaan, niin saataisiin muutakin kuin naiseutta valkoisesta näkökulmasta jos saat kii. Ei tunneta, mutta olisi hienoa saada sut mukaan. Vastaathan viim. tänään illalla.
///
Koko opiskeluaikani ajan halusin muuttaa metsään. Pois kaupungista, pois markkinoiden luota. Selasin taloja Internetistä, ymmärsin että yksin vanhaan taloon muutto tarkoittaisi vasta-alkavan urani lopullista loppua, sillä kaikki aika kuluisi talon kunnostamiseen. Jäin kaupunkiin. Asun kaupungissa. En suostu olemaan token, mutta oikeasti haluaisin myös kertoa tarinoita nuoren marginalisoidun taiteilijan elämästä. Tai jotain.
///
Osallistun elokuvakilpailuun omakohtaisella ideallani. Tarina on fiktiivinen, mutta siinä on joitakin omakohtaisia aineksia. Päähenkilön äiti on thaimaalainen ja isä on suomalainen.
“Musta tuntuu, että sä et oo tehny viel tarpeeks etäännytystyötä”, vanhempi elokuva-alan asiantuntija sanoo palautteessaan, “Tää muistuttaa liikaa sua”, hän jatkaa. Puolustaudun ja kerron, että tarinassa on minua muistuttavia piirteitä, mutta se on fiktioitunut. “Mulle ei siis oikeesti oo käyny just tällee”, sanon.
“Onko sen pakko olla thaimaalainen äiti ja suomalainen isä?” hän kysyy “Miksei se voi olla jotain muuta? Vaikka espanjalainen?” hän jatkaa.
Vastaan, että ainoa kokemukseni perheestä on tämä kyseinen intersektio, että olen saanut koulutuksen, jossa on painotettu tarkkaa havaintoa. Että en voi kirjoittaa yleisvanhempaa, yleisäitiä, yleisisää, koska se jäisi liian yleiselle tasolle. Olen valinnut kirjoittaa näin, koska ajattelen, että vain siten muutkin voivat samaistua kirjoittamaani. “En mä tiiä millaista se on, kun on espanjalainen äiti!” tokaisen.
“No sä voit käyttää mielikuvitusta”, hän vastaa.
Niin. Sitten samainen asiantuntija alkaa kertoa, kuinka hän rakastaa Bangkokia:
“En tiiä ootko sä käynyt siellä, mutta siis sehän on ihan huikea kaupunki, New Yorkin jälkeen mun lempikaupunki”, hän hehkuttaa ja katsoo minusta piirun verran ohi. En tiedä, näkeekö hän minua, kiinnostaako häntä(kään). Yritän pysyä kuitenkin, tarpeettoman, lujana, vähäeleisenä, esittää ettei minua provosoi ja samalla ymmärtää häntä. “Joo, mä oon syntynyt siellä”. Teen aivan liikaa tunnetyötä ottaen huomioon, että tämä on minun palautteeni. Ehkä en osaa ottaa palautetta vastaan? Asiantuntija jatkaa, että voisin vaikka mieluummin kirjoittaa Suomen ja Thaimaan kulttuurieroista, kun kyseessä on kaksi niin vastakohtaista paikkaa. Lopuksi hän sanoo, ettei oikeastaan tiedä mistään mitään.
Myöhemmin mietin, miksi hän ei kirjoita elokuvaa, jossa päähenkilöllä on suomalaisten sijaan ruotsalaiset vanhemmat? Sanoiko hän niin, koska ei yksinkertaisesti halua, että kirjoitan tarinaani? Ehkä hän ei edes itse tiedostanut sitä? Kyllä jonakin päivänä voin myös kirjoittaa tarinan, jossa on suomalaiset vanhemmat. Voin kuvitella vaikkapa itseni vanhemmaksi. Tai miksei espanjalaisetkin vanhemmat, espanjalaisen tekijän kanssa yhdessä. Tässä tarinassa halusin tehdä kuitenkin näin. Siksi, että sellaisen tarinan haluaisin itse nähdä valkokankaalta. Ehkä joku muukin.
Minua väsytti. Opiskeluaikani lopussa en osannut enää tunnistaa omia taitojani. Sitten valmistuin.
BURN OUT
En tiedä mitä muuta tekisin kuin taidetta. Se sopii mielenterveydelleni. Olen kävelevä cliché: erittäin herkkä ja tarvitsen vaihtelua. Muilla aloilla en voisi järjestää aikataulujani tarpeeni mukaan, tämä tuntuu oikealta. Olen myös onnellinen, että saan toimia ammattitaiteilijana.
Valmistumisen jälkeen huomasin kuitenkin olevani uupunut ja aloin hoitaa itseäni. Toimeentulo oli järjestettävä jollain tavalla. Keksin kolme vaihtoehtoa:
Vaihtoehto 1: Työkkäri
Ilmoittauduin työttömäksi työnhakijaksi, jotta saisin rahaa, voisin hetken pohtia seuraavia suunnitelmiani ja hoitaa luovaa voimaani kuntoon. Te-toimisto monitoroi työnhakuani: vähintään neljä työnhakukertaa kuussa. Sain soittoja Työkkäristä, mutta en pysynyt selvittelyjen ja soittojen perässä. Tein kaiken, minkä pystyin ja yritin työllistyä, mm. hakemalla apurahoja, mutta olin freelancer eikä alalla juuri ole työpaikkailmoituksia tai toistaiseksi voimassa olevia työsuhteita. Työkkäri ei tuntunut ymmärtävän taiteilijan työelämää. Sainkin pian nuhtelevan kirjeen, kun en ollut palauttanut erästä selvitystä ajoissa. Mietin, missä välissä keskittyisin luovan energiani kultivoimiseen, ammattitaitoni ylläpitoon, jos minun pitäisi pysyä työkkärin perässä? Sydämeni kutsui minua rauhallisen tekemisen pariin, ei byrokratiasotkuun.
Vaihtoehto 2: Grindaus
Sain työtarjouksia, jotka eivät aivan vastanneet taiteellista osaamistani, mutta olen joustava, luova ja moneen tilanteeseen sopeutuva. Ehkä liiankin. Tämä vaihtoehto sisälsi harhautuksen. Kun grindasi, ei tarvinnut miettiä uupumusta. Grindata voisi hamaan tappiin saakka, kunnes kroppa prakaisi ja pää pettäisi. En pitänyt tästä vaihtoehdosta.
Vaihtoehto 3: Työstäkieltäytyminen
Tämä vaihtoehto on vaikea, sillä taiteellinen työ on myös intohimoni. En siis pystynyt toteuttamaan tätä täysin, minkä lisäksi tämä vaihtoehto ei takaa toimeentuloa. Päätin kuitenkin työstäkieltäytyä ensisijaisesti hoitaakseni uupumustani. Kieltäydyin kaikista niistä töistä, joille sydämeni ei syttynyt. Työstäkieltäydyin siis valikoivasti ja pyrin ilmaisemaan itseäni omaehtoisesti ja rehellisesti. Toivon sen vähentävän riskiä päätyä tokeniksi. Tämän vaihtoehdon kanssa joutuu turvautumaan myös mahdollisesti Vaihtoehto 1:een tai elämään säästöillä. Hyväksyn asian, ja yritän opetella luovimaan.
RATKAISU
Jos yhteiskunnan rakenteet eivät tue taiteilijoita on löydettävä vaihtoehtoisia selviytymiskeinoja.
Thain kielessä on monia hienoja piirteitä, vaikka se onkin perusolemukseltaan hierarkkinen. Kun Thaimaassa tapaa uuden ihmisen, häneltä kysytään melko pian: minkä ikäinen olet? Ehkä jo heti kättelyssä. Tämä auttaa paikantamaan sitä, onko hän phi vai nong. Thain kielessä kaksi vuotta nuorempia kutsutaan ‘nong’eiksi ja kaksi vuotta vanhempia ‘phi’ksi. Nämä termit eivät ole sukupuolisidonnaisia. Phi tarkoittaa käytännössä sitä, että henkilö on viettänyt enemmän vuosia maapallon päällä, jolloin hänellä on todennäköisesti myös enemmän elämänkokemusta. Hän on tällöin sopiva antamaan neuvoja.
Phitä on kunnioitettava, ja nongia kohdeltava hyvin. Phin kuuluu myös käyttäytyä kunnioitettavasti. Jos phi ei käyttäydy phille sopivalla tavalla, hän ei ole kunnioituksen arvoinen. Nong saa vielä sekoilla. Nong on nuori, hänelle ei saa olla ilkeä. Ei tosin phillekään. Samanikäiset voivat halutessaan tapella.
Phi ja nong tarkoittavat myös sisarusta. Thain kielessä kaikki ovat toisilleen sisaruksia. Kaksikielisenä thain kielen sisarusajattelu on muovannut minua, ja tarjonnut minulle selviytymisratkaisun kapitalismissa elämiseen.
Sisarusajattelusta kumpuava solidaarisuus voi olla avain, kasvava pelastusrengas kapitalismin aallokoissa selviytymiseen. Solidaarisuus voi tarkoittaa palveluksien vaihtamista ja avun pyytämistä palkkojen määrittelyyn. Se voi tarkoittaa sitä, että hakeutuu sellaisten ihmisten pariin, jotka ymmärtävät ja kunnioittavat. Se myös vaatii, että on opittava pyytämään apua. Kun uskalsin lopettaa toisen kulttuurini häivyttämisen valkoisessa yhteiskunnassa, pääsin mukavampaan paikkaan itseni kanssa.
Tunnistan nykyään, että olen POC, taiteilija, ja monia muitakin asioita. Minusta on tulossa phi yhä useammalle, ja minulla on monia nongeja. Myös minulla on monta phi’tä. Haluan luottaa, että vanhempi sukupolvi tekee tietä ja tarjoaa apua sukupolvelleni tällaisina aikoina.
Niin kauan kuin kapitalismia halutaan ylläpitää ja vahvistaa - vain tukemalla toisiamme voimme selvitä. Toivon, että sitä kautta syntyy kaikille tilaa kasvaa, elää ja toteutua ihmisinä.
Susi Siriya Orenius on thaimaalais-suomalainen kirjoittaja, ohjaaja ja dramaturgi. Vapaa-aikanaan hän tanssii ja näkee ystäviä.
Lue lisää
Kustannusalan ammattilainen Noora Al-Ani pohtii työelämässä tapahtuvaa syrjintää ja sitä, miten voimme lisätä työhyvinvointia.
By Sofia Charifi
Lumoava Pieni merenneito -esitys sai toimittajan pohtimaan, ketkä pääsevät osaksi merenneidon maagista maailmaa.