Pääkirjoitus: Haaveilun voima

Kävimme kesällä molemmat toisissa kotimaissamme ensimmäistä kertaa pandemian jälkeen, Téri México Cityssä ja Aracelis Havannassa. Paluu tuttuihin maisemiin ja rakkaiden ihmisten syliin herätti taas uudella tavalla kuulumisen tunteen, mutta myös kaipuun, jonka olimme joutuneet pitkän eron takia sysäämään taka-alalle.

Téri on elämänsä aikana asunut Meksikossa pidempiäkin hetkiä, mutta kumpikaan meistä ei ole varsinaisesti kasvanut toisessa kotimaassaan, elänyt täysin paikallisten todellisuutta tai saanut koulutusta siellä. Niinpä Meksikoon ja Kuubaan on aina liittynyt mielleyhtymät lomasta, vapaudesta, lämmöstä ja rakkaudesta. Sinne on päässyt piipahtamaan, mutta oleskelu on aina jäänyt liian lyhyeksi. Rakkaita ihmisiä on päässyt näkemään aivan liian harvoin ja Suomessa ollessa on haaveillut mahdollisimman pian pääsevänsä takaisin.

Ne harvat, joilla oli vielä toivoa, erottuivat muista. He jaksoivat vielä haaveilla ja kuvitella asioiden olevan joskus tulevaisuudessa paremmin; he pystyivät ehkä visioimaan utopian oman maansa ja elämänsä ulkopuolelta.

Mielikuviin on liittynyt paljon utopistisia piirteitä, korostuneen positiivisia tunteita ja haaveita. Koska todellisuudesta on ollut puolittainen kuva, aukkoja on täyttänyt mielikuvituksella. Matkojen, maan ja ihmisten ympärillä on vallinnut maaginen taikuuden, fantasian ja rakkauden hehku. Ankaran todellisuuden hajanaisuus ja arkistumisen puute on vaikuttanut siihen, että toiseen kotimaahansa on voinut liittää vain positiivisia kokemuksia.

Tällä vierailulla pandemian ja eristysvuosien jättämät jäljet olivat kuitenkin hyvin näkyviä. Etenkin Kuubassa koko maa tuntui menettäneen toivonsa. Ruoasta, rahasta ja lääkkeistä oli pula, ja toisin kuin ennen, myös toivo paremmasta tuntui kadonneen. Kaikki olivat väsyneitä. Ennen aurinkoiset ihmiset olivat muuttuneet harmaiksi ja ontoiksi, ja vain harvoilla oli jäljellä vanha pilke silmäkulmassa. Ne harvat, joilla oli vielä toivoa, erottuivat muista. He jaksoivat vielä haaveilla ja kuvitella asioiden olevan joskus tulevaisuudessa paremmin; he pystyivät ehkä visioimaan utopian oman maansa ja elämänsä ulkopuolelta. Kontrasti oli suuri. Se sai meidät miettimään haaveilun ja utopioiden visioinnin voimaa.

Haaveileminen on etuoikeus, josta voi olla vaikea pitää kiinni, kun oma olemassaolo on uhattuna vallitsevassa kapitalistisessa järjestelmässä. Toisaalta ihmisen kykyä haaveiluun ja unelmointiin on mahdotonta varastaa täysin. Haaveista olisikin tärkeä pitää kiinni juuri silloin, kun se tuntuu kaikkein vaikeimmalta ja utopioita kultivoida silloinkin, kun ne tuntuvat kaukaisilta. 

Haaveet, taide ja leikki voivat olla meille ainoita tapoja paeta epäoikeudenmukaisuudesta johtuvaa ahdistusta.

Tämän hetkisessä poliittisessa ilmapiirissä myös Suomessa monien ihmisryhmien tulevaisuus vaikuttaa karulta. Sen myötä myös me täällä tarvitsemme ehkä aivan uudella tavalla muita maailmoja, joihin kadota silloin, kun todellisuus tuntuu liian raskaalta. Fantasiamaailmoihin heittäytyminen voi tuntua erityisen tärkeältä meille, jotka kuulumme vähemmistöihin ja koemme arjessamme jatkuvasti syrjintää ja rasismia. Haaveet, taide ja leikki voivat olla meille ainoita tapoja paeta epäoikeudenmukaisuudesta johtuvaa ahdistusta.

Lapsille leikki ja mielikuvittelu on luontaista. Yksinäinen lapsi keksii itselleen mielikuvituskavereita ja yhteinen leikki voi viedä kokonaisen porukan tuntikausiksi aivan uusiin maailmoihin. Tätä julkaisua tehdessä mietimme, miten aikuiset voisivat hyödyntää leikkiä ja mielikuvitustaan enemmän oman hyvinvointinsa tukena.