Miira Sapna Selene Tonteri

Mitä tämä näyttely ja sen teema merkitsevät sinulle? Mikä sai sinut haluamaan teoksesi mukaan?

Näyttelyssä esittämäni teokset, Pihakoivu ja Leikkimökki ovat peräisin laajemmasta teoskokonaisuudestani Mummon puutarhassa oli aina kesä (2024). Teosteni kautta pyrin uudelleenluomaan mummoni puutarhan hatarien lapsuudenmuistojeni pohjalta. Tutkin prosessissani ajan kerrostumia, surua ja luopumista, sekä sukupolvien välistä dialogia luonnon kautta. Teokset lähtivät alun perin tarpeesta käsitellä mummoni kuolemaa, sekä yhteisen aikamme, muistojemme ja laajemmin ajatellen lapsuuteni muuttumista joksikin toiseksi, menneeksi. 

Halusin varjella mummolan tuntua, tallettaa mummoni jälkeen jättämän auran ennen kuin se kaikkoaisi. Erityisen vahvasti hänen läsnäolonsa tuntui puutarhassa, jonka tuoksun, tuulessa heiluvat kukat, ruohon jalkojen alla ja valon tunnun muistan tarkasti. Mutta kun yritin saada muistoistani kiinni, tutkia niitä ja siirtää paperille, pakenivat ne kosketustani. En voikaan palata enää puutarhaan, aika onkin kulunut eikä mummoakaan ole enää kuin muistoissa.

Mitä koti merkitsee sinulle henkilökohtaisesti? Onko käsityksesi kodista muuttunut ajan myötä tai elämäsi eri vaiheissa?

Tärkeät paikat ovat osa vastausta minuutemme ikuisen kysymyksen palapelissä.

Koen itseni onnekkaaksi, sillä minulla on ollut kasvaessani monta tärkeää paikkaa. Yksi niistä on täällä Helsingissä. Toinen niistä on Mauritiuksella, isäni ja hänen puolensa suvustani luona. Kolmas on Turengissa, mummolassani. Lapsena oli toisinaan vaikeaa hahmottaa näitä paikkoja, niiden rajoja ja suhdetta, sekä sitä mikä niistä oli ”koti”. 

Nykyään ajattelen, että kaikki noista paikoista ovat olleet minulle jossain määrin koti. ”Koti” ei ole vain fyysinen tila, vaan kokemuksemme siitä ovat epämateriaalisten ominaisuuksien, kuten mielikuvien ja tunnelman, ajallisen syvyyden, kollektiivisen muistin, historiallisten ja sosiaalisten ulottuvuuksien muovaamia.  Ajatellessani mummolaani en ajattele vain Turengin pikkukylässä sijaitsevaa maatilkkua, vaan jokainen pala tuosta paikasta on osa laajempaa muistojen kudelmaa. Mummolani on minulle samanaikaisesti sekä paikka että sen tarina, osa sukuni historiaa ja identiteettiäni.

Näyttelyssä koti nähdään fyysisenä, henkisenä ja tunteellisena tilana. Mihin näistä näkökulmista teoksesi liittyy vahvimmin, ja miksi?

Käsittelen töissäni usein erilaisia todellisuuden välisiä kerroksia, niiden integraatioita ja yhteenottoja. Fyysisen, henkisen ja tunteellisen tilan raja onkin mielessäni häilyvä. Kun tutkin muistojani mummoni puutarhasta liittyy niihin usein voimakas kehollinen aistikokemus, mutta ne ovat myös syvästi subjektiivisia, ajan, tunnelmien ja mielikuvien värittämiä yhteensulautumia, jossa lapsen mielikuvituksen värittämät hetket luovat loimia todellisuuden ja muistojen välille.

Teokseni kuvastavat muistojeni todellisuutta: ne liikkuvat, laajenevat, muuttuvat jatkuvasti ja ovat samalla ajattomia. Todellinen ja kuviteltu, ajalliset ja keholliset kokemukset sekoittuvat sekavaksi vyyhdiksi, jota en yritä purkaa. Minua kiehtoo juuri tuo rajatila, sen epämääräisyys ja ristiriitaisuus. Yhdestä todellisuudesta syntyy toinen, kun yksityiset muistoni tulevat osaksi yleistä tietoisuutta, muiden kokemusta ja muistia. Taiteen kautta voimme luoda uudenlaisen yhteyden menneisyyteen, joka vaikuttaa tapaamme ymmärtää ja kokea todellisuutta.