Kaupunkisuunnittelua keskiluokan ehdoilla?

Teksti: Ndéla Faye
Kuvitus: Nadiye Koçak
Toukokuu 7, 2021

39-vuotiaan Aminan (haastateltava esiintyy pelkällä etunimellä aiheen arkaluontoisuuden vuoksi) viisihenkinen perhe on asunut Helsingin Mellunmäessä viimeiset kahdeksan vuotta. ”Meillä on todella ahtaat oltavat pienessä asunnossamme. Haaveilen pienestä puutarhasta ja yhdestä lisämakuuhuoneesta, jotta vanhin lapseni saisi oman huoneen”, hän kertoo.

Amina on yksinhuoltaja, jonka palkka ei riitä isompaan asuntoon. Aminalla on suuri huoli siitä, että asuntojen hinnat kipuavat pilviin samalla kun Mellunmäkeä aletaan uudistaa Vantaan ratikan rakennuksen myötä. Vantaan ratikka -nimellä kulkevan pikaraitiotien päätepysäkkinä tulee olemaan Mellunmäki, ja se tulee luomaan yhteyden Tikkurilaan, kauppakeskus Jumboon sekä Helsinki-Vantaan lentoasemalle.

”Vuokrien neliömetrihinta alkaa olla jopa täällä sen verran korkea, että emme voi muuttaa isompaan asuntoon. Pian meidän pitää muuttaa kauemmas. Todennäköisesti jopa pois Helsingistä. En voi kuvitellakaan, että asuisimme muualla.”

Amina on aina asunut Itä-Helsingissä ja kokee, että muualle muuttaminen olisi hänen perheelleen kova pala. ”Olen tottunut asumaan täällä ja Itä-Helsingin monikulttuurinen ja -kielinen yhteisö on perheelleni todella tärkeä. Tämä on kotimme. Ystävämme ja perheenjäsenemme asuvat täällä. Alueen yhteisöllisyys on meille tärkeää, olisimme todella yksinäisiä jossain muualla.”

Hän on huolissaan Mellunmäkeen suunnitellusta kasvojenkohotuksesta ja siitä, mitä se tulee tarkoittamaan hänen perheelleen. ”Pois muuttaminen olisi vaikeaa etenkin lapsille, sillä heidän koko ystäväpiirinsä asuu tällä alueella. Käyn töissä Helsingin keskustassa, joten kauemmaksi muutto tarkoittaisi todennäköisesti myös uuden työpaikan etsimistä”.

“Monet asukkaat toivovat, että palveluihin panostettaisiin, mutta samalla monet meistä tietävät, että se tarkoittaa myös hintojen nousua ja uusia asukkaita. Kun parempituloiset valkoiset suomalaiset muuttavat alueelle, muut asukkaat väistyvät pois tieltä”

Helsingin asuinalueista ehkä parhaat esimerkit lähiöistä, joissa on jo tapahtunut gentrifikaatiota, sijaitsevat idässä. Esimerkiksi Herttoniemen ja Roihuvuoren katukuvissa näkyy, miten alueelle ovat ensin muuttaneet opiskelijat ja sen jälkeen lapsiperheet. Heidän mukanaan ovat tulleet myös monenlaiset palvelut päiväkoteineen, lounasravintoloineen ja kahviloineen. Palveluiden lisääntyessä myös alueen vetovoimaisuus kasvaa, jonka myötä asuntojen hinnat nousevat.

Monet Mellunmäen asukkaat ovat toiveikkaita, että alueen kasvojenkohotuksen myötä myös peruspalveluihin panostettaisiin, mutta huoli keskiluokkaistumisesta on silti olemassa. ”Kohta ihmisillä ei ole varaa vuokrata asuntoa edes halvimpina tunnetuilta alueilta, kuten Kontulasta tai Jakomäestä,” sanoo Itä-Helsingissä pitkään asunut Reza Davoudian.

Keskiluokkaistumisen ja palvelujen parantamisen myötä vähemmän halutut puolet siirretään usein pois tieltä. Huono-osaisten ihmisten näkyvyys katukuvassa saadaan vähenemään, kun kadunvarsiliikkeiden rakennetta muutetaan tai lisätään ja puistoja siistitään.

”Mellunmäessä ei tällä hetkellä ole peruspalveluita ruokakaupan ja muutaman pikaruokalan ja kapakan lisäksi. Monet asukkaat toivovat, että palveluihin panostettaisiin, mutta samalla monet meistä tietävät, että se tarkoittaa myös hintojen nousua ja uusia asukkaita. Kun parempituloiset valkoiset suomalaiset muuttavat alueelle, muut asukkaat väistyvät pois tieltä”, Davoudian naurahtaa.

Kuten monissa anglo-amerikkalaisissa tutkimuksissa, Stanfordin yliopiston tutkimuksessa todettiin, että gentrifikaation negatiiviset vaikutukset kohdistuvat suhteettoman voimakkaasti etnisiin ja rodullistettuihin vähemmistöryhmiin verrattuna valkoisiin asukkaisiin. Huonommasta sosioekonomisesta asemasta johtuen näillä vähemmistöillä on usein vähemmän vaihtoehtoja muuttaa toiseen naapurustoon. 

Vastaavanlaista tutkimusta ei ole Suomessa tehty, mutta esimerkiksi Ylen artikkeli kertoo Helsingissä kasvavasta eriarvoisuudesta: pääkaupungissa on yhä enemmän niin sanottuja väliinputoajaryhmiä, kuten pienituloisia lapsiperheitä, jotka eivät saa asumistukea, koska heillä on liikaa tuloja. Tulot eivät riitä asumiseen lähellä työpaikkaa tai kaveripiiriä. Vaarana on, että heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa kauemmas kaupungista ja lopulta jopa kaupungin rajojen ulkopuolelle. 

Kaupungeissa asuviin voittajiin kuuluvat yleensä ne, joilla on ollut mahdollisuus hankkia asunto alueilta, joilla asuntojen arvo nousee. Samalla kaupungeissa kuitenkin asuu kasvava joukko ihmisiä, joilla ei ole toivoakaan päästä kiinni omistusasumiseen korkeiden hintojen takia. Vuokralla asuminen syö suuren osan tuloista, jotka mieluummin laittaisi säästöön omistusasunnon ostoa varten – mutta mitkä ovat vaihtoehdot, jos ei ole varaa säästää?

Helsingin keskiluokkaistumisen historiaa

Keskiluokkaistuminen ei ole uusi ilmiö Helsingissä. Punavuori oli 1700- ja 1800-luvuilla hyvin erilainen kuin nykypäivänä. Alueella asui paljon kalastajia ja merimiehiä merenrannan läheisyyden vuoksi. Alue veti puoleensa monenlaisia kaupunkilaisia, ja Punavuori sai nopeasti leiman pahamaineisena kaupunginosana, jossa salakauppa ja rikollisuus kukoistivat. Punavuori säilytti leimansa levottomana alueena aina 1970-luvulle saakka, jolloin alueella alkoi näkyä keskiluokkaistumisen merkkejä yleisen yhteiskunnallisen varallisuuden kasvaessa.

Työväestön Punavuori on sittemmin keskiluokkaistunut, ja nykyään se tunnetaan trendikkäänä arvokaupunginosana, jossa asuntojen hinnat ovat suurimmaksi osaksi helsinkiläisten saavuttamattomissa. Punavuoressa keskimääräinen asunnon neliömetrihinta on 8 180 euroa. Koko pääkaupungin keskimääräinen neliöhinta on 5 314 euroa. Helsingin halvin neliöhinta on Jakomäessä, 1 680 euroa neliöltä.

Punavuoren ja muun kantakaupungin erottaa yhä Siltasaaresta, Hakaniemestä ja Kallion kaupunginosasta Pitkäsilta. Kolmesta viimeksi mainitusta alueesta tuli 1800-luvun loppupuolella työläisten asuttamia, ja niillä sijaitsivat myös suomalaisen työväenliikkeen johtavien järjestöjen päämajat. Tämän vuoksi siltaa pidettiin pitkään symbolisena rajana porvarien ja työläisten välillä. Poliittiseen kielenkäyttöön on jopa vakiintunut termi ”Pitkänsillan ylittämisestä”, jolla viitataan oikeisto–vasemmisto-rajan ylittävään kompromissiin.

Nyky-Suomessa Kallio on ehkä paras esimerkki gentrifikaatiosta Itä-Helsingin lisäksi. Vielä 40 vuotta sitten Kallio oli työläiskaupunginosa, joka oli tunnettu puutaloistaan, joissa suurperheet asuivat ahtaissa oloissa rottien keskellä. 1980-luvulla alkoi Kallion nousukausi ja keskiluokkaistuminen asuntojen ja kiinteistöjen muuttuessa sijoituskohteiksi. Tänä päivänä Kallion asuntojen keskimääräinen neliömetrihinta on kolminkertainen verrattuna muuhun Suomeen, ja Kallion kiinteistöhinnat ovat nousseet nopeammin kuin muualla pääkaupunkiseudulla viime vuosikymmenien aikana.

Eriarvoisuus ja alueellinen eriytyminen

Suomessa eletään yhä luokkayhteiskunnassa, mutta yhteiskunta ei ole jakautunut maantieteellisesti ehkä yhtä selkeärajaisesti kuin ennen. Etninen, sosioekonominen ja demografinen eli asukkaiden iän, sukupuolen tai siviilisäädyn mukaan tapahtuva segregaatio voi näkyä sekä maakunnissa että kaupunkien sisällä. Asukkaiden demografian muuttuessa myös alueen palveluihin panostetaan eri tavalla. Mutta kenen mukavuuteen ja minkä alueen toimivuuteen panostetaan eniten?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen selvityksen mukaan kunnanvaltuuston jäsenet parantavat usein oman naapurustonsa palvelutasoa. Tämä on ongelma, sillä matalan koulutus- ja tulotason naapurustot ovat aliedustettuina kunnanvaltuustoissa. Helsingissä kaksi kolmasosaa kunnanvaltuutetuista asuu kantakaupungissa.

Esimerkiksi lähikoulun lakkauttaminen on todennäköisempää, jos koulun läheisyydessä ei asu kunnanvaltuutettuja. Koulun lakkauttaminen johtaa usein siihen, että suurempituloiset asukkaat muuttavat naapurustosta pois. Opetusalan ammattijärjestön (OAJ) tilaston mukaan 69 kunnassa, eli joka viidennessä, on vain yksi peruskoulu.

Tietyn alueen maineeseen vaikuttaa myös lähikoulun houkuttelevuus niin perheille kuin opettajille. Esimerkiksi valtioneuvoston helmikuussa julkaistu selvitys osoitti, että opettajat saattavat välttää tiettyjen alueiden kouluihin hakemista, joka johtaa niin sanottuun opettajasegregaatioon ja koulujen ja jopa opetustason eriytymiseen. Tämä puolestaan saattaa johtaa siihen, että erityisesti hyväosainen keskiluokka alkaa karttaa näitä kouluja.

Suomen kontekstissa segregaatiota on tärkeää tarkastella alueellisesti. Alueellisella segregaatiolla tarkoitetaan asuinalueiden väestörakenteen eriytymistä, joka voi olla esimerkiksi sosioekonomista, demografista tai etnistä, tai näiden sekoitus. Yksi esimerkki tästä on pienituloisten maahanmuuttajaperheiden keskittyminen omille alueilleen.

Vaikka segregaatio näkyy etenkin pääkaupunkiseudulla eri alueiden asukkaiden oppimis- ja terveyseroissa, se ei kuitenkaan ole yhtä voimakasta kuin esimerkiksi Tukholmassa tai Kööpenhaminassa. Varsinkin Ruotsissa uusliberalistinen asuntopolitiikka on johtanut viimeisen 25 vuoden aikana epätasa-arvon kasvuun ja sosiaaliseen polarisaatioon. Äärioikeisto ja osa mediasta levittää myyttiä turvattomista no-go-alueista eli maahanmuuttajavaltaisista lähiöistä, joihin valkoisilla ei ole asiaa.

Helsingissä segregaatiota on pyritty ehkäisemään tai ainakin hillitsemään lisäämällä kohtuuhintaisia ja valtion tuella rakennettuja ARA-vuokra-asuntoja. Helsingin kaupungin tavoitteena on, että alueellinen eriytyminen saataisiin pysäytettyä tai ainakin hidastuisi.

Mikä on huono asuinalue?

Maailman suurkaupungeissa huonolla asuinalueella viitataan yleensä alueeseen, jolla on paljon rikollisuutta ja väkivaltaa. Suomen kontekstissa on kuitenkin hieman epäselvää, mitä huonoksi mielletty alue käytännössä tarkoittaa. Onko huonolla alueella paljon köyhyyttä? Päihdeongelmaisia? Maahanmuuttajia?

Voima-lehden artikkelissa kerrotaan, että monet valkoiset eivät halua asua niin sanotuissa maahanmuuttajalähiöissä. Lähiöiden huonoa mainetta ruokkii median kapeakatseinen uutisointi.

Suomessakin lähiöt ovat puhuttaneet runsaasti. Etenkin Itäkeskus ja sen lähiympäristön kehitys, jota usein mediassa kutsutaan alueen ”siistimiseksi”, on kirvoittanut paljon keskustelua viime aikoina. 1960-luvulla valmistunut, Itäkeskuksen läheisyydessä sijaitseva Puhoksen ostoskeskus on tärkeä paikka monelle Ruskealle ja Mustalle helsinkiläiselle. Monet Puhoksen yrittäjät pelkäävät, että käynnissä olevien uudistusten jälkeen heillä ei enää ole varaa vuokrata liiketiloja, ja heidän on muutettava toiselle paikkakunnalle pois sellaisten yritysten alta, joilla on varaa maksaa korkeampaa vuokraa.

Koronavirusuutisointi on myös leimannut Puhoksen ”koronapesäkkeeksi”. Itä-Helsingin lähiöalueet ovat saaneet paljon kritiikkiä osakseen julkisessa keskustelussa, jossa ulkomaalais- ja maahanmuuttajataustaisuus sekä vieraskielisyys  on esitetty keskeisiksi syiksi viruksen leviämiselle. Usein keskustelussa ei oteta huomioon Itä-Helsingin huonon koronatilanteen taustalla olevia monia sosioekonomisia tekijöitä, kuten tiivis asuminen, pienempi tulotaso ja rajalliset mahdollisuudet etätyöskentelyyn.

Ketä kaupunki palvelee? 

FEMMA Planning on osallistavaan ja feministiseen kaupunkisuunnitteluun erikoistunut toimisto. FEMMAn perustajat Efe Ogbeide ja Milla Kallio kyseenalaistavat työssään normeja ja pyrkivät lisäämään tietoisuutta valtasuhteista ja asukkaiden vallitsevasta todellisuudesta.

“Kaupunkisuunnitteluun vaikuttavat myös piilossa olevat asenteet, mielikuvat ja valtasuhteet liittyen siihen, kenen mielipiteitä pidetään arvokkaina”

Ogbeiden mukaan yksi kaupunkisuunnittelun suurimmista kysymyksistä on fyysinen esteettömyys. Hänen mielestään tämän saralla on tehty isoja harppauksia ja esteettömyyteen pyrkiminen on huomioitu myös lainsäädännössä. ”Paljon on kuitenkin vielä tehtävää, sillä esteettömyys ei ole suunnittelun lähtökohta. Kaupunkisuunnitteluun vaikuttavat myös piilossa olevat asenteet, mielikuvat ja valtasuhteet liittyen siihen, kenen mielipiteitä pidetään arvokkaina, mikä puolestaan vaikuttaa siihen, miltä rakennettu ympäristö näyttää ja miten ihmiset sen kokevat”, Ogbeide sanoo.

Esimerkiksi Helsingissä segregaatiokehitys on ollut kasvussa. Ogbeiden mukaan ratkaisua lähdetään usein kehittämään ulkoapäin, eikä kysymällä asukkailta itseltään, miten tilannetta voitaisiin parantaa. ”FEMMAssa haluamme kiinnittää huomiota siihen, että ihmiset olisivat mukana oman elinympäristönsä suunnittelussa. Tuntuu omituiselta, että esimerkiksi kännykkäsovelluksen suunnittelussa usein kuullaan käyttäjien mielipiteitä enemmän kuin asukkaiden mielipiteitä asuinalueen suunnittelussa,” Ogbeide toteaa.

Alueita, joilla asuu paljon maahanmuuttajia, pienituloisia ja matalasti koulutettuja, tarkastellaan usein ongelmallisuuden kautta. ”Asukkaat eivät kuitenkaan itsessään ole ongelma, vaan ongelma on se, ettei tällaisilla alueilla ole tarjolla samoja mahdollisuuksia tai palveluita kuin varakkaammilla alueilla”, sanoo Ogbeide.

Ogbeide mainitsee keväällä 2021 julkaistun Kenen kaupunki -pamfletin, joka kyseenalaistaa Helsingin tämänhetkisen kaupunkisuunnittelun.

”Muutenkin maailmalla on ollut keskustelua siitä, että yksityisellä sektorilla on entistä enemmän valtaa kaupunkien maankäytössä ja asuntopolitiikassa. Jos mietimme Helsingissä tällä hetkellä tapahtuvaa kehitystä, asuntopolitiikkaa ja gentrifikaatiota, minua huolestuttavat asumisen kallistuminen, eriarvoisuuden kasvu sekä taloudellisen ja sosiaalisen pääoman kasautuminen tietyille ihmisille, yksityisille yrityksille ja alueille. Toivoisin, että kehitystä katsottaisiin myös laadullisesta ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Tuntuu, että kehitystä mitataan paljon taloudellisilla mittareilla,” hän sanoo.

Kunnat tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat suoraan asukkaiden jokapäiväiseen elämään aina ilmastonmuutostoimista koulutukseen, viheralueisiin, pyöräteihin, urheilu- ja kulttuuritiloihin ja kaupunkisuunnitteluun. Vuoden 2017 kuntavaaleissa äänestysprosentti vaihteli merkittävästi eri kieliryhmien mukaan. Viroa äidinkielenään puhuvien äänestysprosentti oli 11,1%, kun taas somalinkielisistä noin 53% äänesti. Suomenkielisten äänestäjien osuus oli 58,9% ja ruotsinkielisistä äänesti noin 70%. Kuntavaalit ovat siten tärkeä mahdollisuus vaikuttaa oman kunnan asioihin ja puuttua eri kaupunginosien epätasaiseen edustukseen kunnanvaltuustossa.