Essee: Jos Y olisi väri se olisi violetti

Teksti: Yasmine Yamajako
Kuvitus: Sunná Káddjá Valkeapää
Kesäkuu 2, 2022

Y luennoi päivätyökseen yläaste- ja lukioikäisille nuorille monikulttuurisuudesta, identiteetistä ja rasismista. Peruskouluissa Mellunmäestä Kajaaniin nuoret imevät vaikutteita vaikuttajilta ja lempiartisteiltaan. Y on nähnyt somepostausten toiselle puolelle laulajana ja näyttelijänä. Koko ala tuntuu kärsivän päihde- tai vähintään mielenterveysongelmista, ja silti samat ihmiset nähdään menestyksen määritelmänä.

Y kantaa korttaan samaan fantasiakekoon. Somepostauksissa hän on Olympiastadionin lavalla liekinheitinten keskellä, niiden takana hän nukahtaa aamuseitsemältä ja herää hiestä märkänä. Keho käy ylikierroksilla, eivätkä hengitysvaikeudet tunnu hellittävän lääkärikäynneistä, keuhkokuvista, faskiahoidoista, fysioterapiasta, akupunktiosta ja psykoterapiasta huolimatta.

Pyrin tässä esseessä avaamaan sinulle parhaani mukaan matkaani kohti “Omaa”. Oman luokse ei ikävä kyllä ole kaavaa, enkä siis voi antaa sinulle Kolmea Konkreettista Askelta Oman Taiteilijaidentiteetin Löytämiseen. Uskon kuitenkin voivani esitellä joitain lainalaisuuksia, joiden koen palvelevan tätä tarkoitusta.

Uskon ihmisen Oman paljastuvan rakkaudessa. On pelottavaa aloittaa ensimmäinen julkinen esseeni näin pehmeällä väittämällä, mutta kun kiertelin ja kaartelin varmistaakseni katu-uskottavuuteni , koko hommasta tuli sekavaa. Tätä asiaa ei voi ohittaa: Tiedostamaton tai tiedostettu tarve tulla rakastetuksi on meitä ihmisiä yhdistävä ja ohjaava perustarve.

Pienen Y:n kulmat kurtistuvat hänen tutkiessaan papan olemusta. Hermostuneisuutta? Se ei kuulu papan repertuaariin. Saman ilmeen hän on nähnyt isänsä kasvoilla kerran aikaisemmin, silloin kun he perheen kesken katsoivat elokuvaa The Ruths. Silloin Äiti oli  sanonut Y:lle ja pikkuveljelle, että voitaisiin kelata jos tuntuu liian pahalta. Äiti halusi kelata.

Nyt Papan käsissä on kirja, jonka nimi on “Le Rasisme expliqué à ma fille”,“Isä, mitä on rasismi?”. Papa lukee otteita kirjasta hitaasti,valiten sanansa tarkkaan, tämä on isälle selvästi tärkeää. Pieni Y  pinnistelee keskittyäkseen, mutta mielessä ovat odottavat leikit. Miksi papa kertoo näistä kauan sitten tapahtuneista asioista? Liittyvätkö tarinat jotenkin Y:hyn? “Mais pourquoi ils n'aimaient pas les noirs?” “Miksi ne eivät siis tykänneet mustista?”

Rakkaudella on yhtä monta merkitystä kuin on kokijoita. Joillakin rakkaus yhdistyy lapsuudenkodissa vallinneeseen etäiseen kiiltokuvaan, joillekin riipivään ja intohimoiseen fantasiaan. Joillekin se on haave, joka yhdistyy romcomeihin tai hittilaulujen kertosäkeisiin, jotka julistavat “I can’t live without you”. Tässä kirjoituksessa tarkoitan rakkaudella voimallista omaan arvoon ja toisen voimaan uskovaa ehdotonta rakkautta, joka paljastaa, keitä todella olemme.

Ala-asteen päättävässä leirikoulussa luokan suosituin tyttö itkee lohduttomasti, koska Y on laitettu yöpymään samaan huoneeseen. Tyttö, jonka päätä peittävät kauniit pinnit, on Y:n mielestä yhtä kaunis kun Barbie. Y tuntee myötätuntoa tyttöä kohtaan. Mutta Y, joka on koko ala-asteen ajan yrittänyt sopia joukkoon, letittänyt pörröiset kiharansa niin tiukalle kuin mahdollista, kertonut toinen toistaan hullumpia juttuja ja jopa valehdellut omistavansa ponin tehdäkseen vaikutuksen, ei vieläkään kuulu joukkoon.

Välitunneilla Y kävelee tuttuun tapaan vessakoppiin kuuntelemaan Walkmanilta laulaja-tätinsä levyä ja kuvittelee itsensä auvoiseen tulevaisuuteen, jossa hän on lavalla, ja kuuluu.

Minulle rakkauden kaipaus kertoi meihin syvälle ohjelmoidusta tiedosta, että rakkaus on.

Usko rakkauteen ei ollut minulle alun alkaen itsestäänselvää. Mutta mitä enemmän tarkastelin ympäristöäni, ihmisten käyttäytymismalleja, eri kulttuureita ja historiaa, sitä selkeämmäksi piirtyi, että ihminen on todellakin luotu ehdotonta rakkautta varten, ja että meidän joko tiedostettu tai tiedostamaton toiminnan motiivimme on kaipuu ja tarve olla suhteessa Häneen. Aloin kutsua ehdotonta rakkautta Häneksi tai Jumalaksi, koska en usko ihmisen olevan se voima, joka kontrolloi tätä kokonaisuutta. Omalta ei minusta myöskään tuntuisi käyttää koodikieltä ja sanoa Jumalaa universumiksi, vain miellyttääkseni muita. 

Kollektiivinen tarve tulla rakastetuksi näyttäytyi minulle todistusaineistona ehdottoman rakkauden, Jumalan tai Hänen, olemassaololle: Miten voisimme kaikki solutasolta asti kaivata jotain, mitä ei ole olemassa? Minulle rakkauden kaipaus kertoi meihin syvälle ohjelmoidusta tiedosta, että rakkaus on.

Leirikoulun viimeisenä iltana on disko. Pikkuvanha Y on pukenut päälleen vaaleansinisen, pitsisen t-paidan ja vaaleansiniset farkut, joissa reidet näyttävät melkein samalta kuin muiden. Y katsoo itseään ujosti peilistä, tutkien avoimena hulmuavaa tukkapilveä, ja tuntee itsensä kauniiksi. Ehkä jos en naura liian kovaa, joku poika hakee mua tanssimaan. Y uskaltautuu illan aikana hakemaan yhtä poikaa tanssimaan ja tulee torjutuksi.

Diskon päätyttyä huonekaveri toimittaa toisesta koulusta olevan pojan antaman paperilapun, joka on osoitettu Y:lle. Y pelkää huonekaverin erehtyneen, mutta päättää uteliaisuudestaan kirjoittaa lapussa olevaan numeroon viestin: Moi, mikä sun nimi on?

Pari viikkoa myöhemmin syntymäpäiväjuhlissa kesken pakettien aukaisun yksi kutsuvieraista kajauttaa kovaan ääneen nauraen, että Y:lle viestitellyt poika oli pyytänyt kertomaan, ettei poika halua tekstata Y:n kanssa, koska ei tykkää n*****eistä.

Tässä rikkinäisessä maailmassa harvalla meistä on paljon kokemusta ehdottomasta rakkaudesta. Kohdissa, joissa olemme jääneet vaille rakkautta, olemme pärjätäksemme ottaneet käyttöön valheen päälle rakennettuja toimintamalleja, jotka joko lääkitsevät, tilkitsevät tai turruttavat meihin ohjelmoitua tarvetta. Tällaisia toimintamalleja voivat olla esimerkiksi huomionhakuisuus, suorittaminen, perfektionismi, uhriutuminen tai riippuvuudet. Toimintamalleista iso osa on ollut matkassamme niin kauan, siirtynyt jopa sukupolvelta toiselle, että ne tuntuvat tutummilta ja luonnollisemmilta osilta persoonaamme kuin tuntemattomaksi jäänyt, rakkauteen juurtunut todellinen identiteetti.

Ehdottoman rakkauden jäljitelmiä voidaan etsiä ansaitsemalla.

Seitsemännen ja kahdeksannen luokan välisen kesän Y viettää sairaalassa. Epäillään mononukleoosia, borrelioosia tai leukemiaa. Näyttää siltä, että Y kuolisi. Mystinen virus ei kuitenkaan koidu kohtaloksi, ja tiputuksen jäljiltä viisitoista kiloa kevyempi, riutunut Y palaa yläasteelle.

Kahdeksannella luokalla Y laulaa ensimmäistä kertaa koko koulun edessä. Kaikki tuntuu kääntyvän ylösalaisin yhdessä yössä. Y pyydetään istumaan keskellä koulun aulaa sijaitsevalle tiskille, joka on varattu suosituille oppilaille. Y:n ei enää tarvitse maksaa muiden ranskalaisia päästäkseen samaan pöytään Mäkkärissä. Hän saa päivä päivältä enemmän huomiota, eikä saa siitä tarpeekseen. Ala-asteen vessakopin unelmat alkavat käydä toteen.

Muiden juhliessa viikonloppuisin Y tekee töitä osallistuakseen harrastuksista koituvien kustannuksien maksamiseen: laulutunnit, kuorot, esiintymiskoulutukset, soittotunnit, musiikin teoriat, orkesterit, tanssitunnit. Vanhemmat ovat huolissaan ja Y:tä ärsyttää, koska onhan hänen oltava paras säilyttääkseen asemansa.

Ehdottoman rakkauden jäljitelmiä voidaan etsiä ansaitsemalla. Muokkaamalla itsestämme tarpeellisia, menestyneitä, trendikkäitä, haippeja, aktivisteja, uskovaisia, kauniita, komeita ja kuumia. Lista keinoista ansaita itselleen seuraava annos hetkeksi janon sammuttavaa rakkauden jäljitelmää, on loputon.

17-vuotias Y valitaan lähes tuhannen nuoren joukosta Helsingin kaupunginteatterin musikaalin päärooliin. Y:n tunteet ovat ristiriitaiset. Hän on ylpeä itsestään, ja samaan aikaan pelkää riittämättömän sinipaitaisen kiharapilvi-Y:n paljastuvan. Hän käy kolmella tanssitunnilla päivässä, suoristaa tukkaansa, peittää ihonsa liian vaalealla meikkivoiteella – eiköhän se sillä hoidu – ja laulaa, laulaa, laulaa.

18-vuotiaan Y:n perhe muuttaa papan töiden perässä ulkomaille. Y, joka ei ole koskaan kuullutkaan sähkösopimuksista, kokee olevansa valmis itsenäistymään. Kun  rahat loppuvat kesken, ei olekaan paikkaa, jonne mennä syömään iltapalaa. Virheille ei ole tilaa, on pärjättävä. Kaksoistutkinto, päärooli, swingin rooli, ylioppilaskirjoitukset, tukan suoristus, opiskelupaikka ulkomailla ja  juopunut perheen isä Kurvissa klo 09:00 raivoaa, Y kun elää hänen maassa, hänen verorahoillaan.

Minä olin addiktien kärkipäässä ja harvinaisen hyvä piilottamaan stashini itseltänikin. Uskoin olevani se, keneksi itseni muita miellyttääkseni milloinkin muokkasin. Identiteettini vaihtui sen mukaan kenen kanssa olin tekemisissä ja kenen hyväksyntää milloinkin kaipasin. Ikävä kyllä huomio ei yltänyt syvällä sisällä huutavaan tarpeeseen asti, sillä alitajuisesti uskoin, että kun en enää ole taitavin ja miellyttävin, jään jälleen yksin.

20-vuotias Y on laulamassa taustoja erään rap-artistin tulevalle albumille, kun artisti pyytää Y:tä kokeilemaan feattia yhdelle tulevan levyn kappaleista. Tähän asti Y:tä on kiinnostanut lähinnä nelisoinnut, Stephen Shwartz, ja Mariah Careyn äänenkäyttö. Kun fiksummat vanhempiensa kanssa asuvat teinit sijoittivat ensimmäiset teatteripalkkansa omistusasuntoon, matkusti Y New Yorkiin opiskelemaan maailman kovimpien vokalistien äänenkäyttöä koko rahalla. Y:n mielikuva rapistä on lähinnä Nellyn ja Kellyn Dilemma ja Alicia Keysin osuus My Boossa. Näyttelijäntaidot tulevat tarpeeseen, kun Y menee studioon ja laulaa kertosäkeen noita harvoja referenssejään mukaillen. 

Joitain kuukausia myöhemmin kappaleesta kaavaillaan sinkkua, sillä sitä on kuunneltu julkaisun kappaleista eniten.

Ihminen voi kirjoittaa nimensä levydiiliin, esiintyä täydellä Olympiastadionilla, hoikistua tai kurvistua, saada huomiota, elää unelmaansa, näyttää kauniilta ja samaan aikaan menettää äänensä. Ihminen voi saada hengityslihaksensa krooniseen kramppiin, kärsiä paniikki- ja ahdistuneisuushäiriöstä sekä masennuksesta, koska se sisimmän Oma, se olemuksen autenttinen ilmaisu, joka on ohitettu ja runnottu hylkäämiseltä piiloon, oirehtii ja taistelee olemassaolostaan.

Pikakelaus. Syypääsunhymyyn-Y:stä kaavaillaan Suomen Rihannaa ja hän kiertää ympäri Suomea. Festareita, kiertueita, showroomeja, Gramexeja, jatkoja, biisisessareita, levytyssopimus, huomiota. 

“Sun pukeutumiseen mä kelasin kyl puuttua. Ainoa tapa kirjottaa hittejä on vetää sieniä, kaikki Losissa tekee niin. Mä oon nähnyt sut tanssimassa jatkoilla etkä sä mikään söpö oo. Opettele kirjottamaan niinku Sanni. Suomi on viiden miljoonan ihmisen maa ja kehäkolmosen ulkopuolella kuunnellaan vaan suomenkielistä musaa. Näytät enemmän artistilta kun sun hiukset on suorat. Rumat artistit ei menesty.”

Y pyrkii piilottamaaan sinipaitaisen tytön Suomen Rihannan taakse, mutta pienen Y:n haavat märkivät. Y sotkee, säätää ja satuttaa, mutta hänellä ei ole työkaluja kontrolloida sinipaitaisen Y:n oirehtimista. Y löytää itsensä toimimasta vasten arvojaan, mutta koska hän ei usko ehdottomaan rakkauteen, mitä muita vaihtoehtoja on kuin normalisoida omat valinnat tai katsoa toiseen suuntaa ja oikeuttaa haitalliset toimintamallit. Oikeasti syvällä sisällä hävettää ja ahdistaa.

Kun tulin omien voimavarojeni päätepisteeseen, tein valinnan harjoitella luottamaan ja nojautumaan näkymättömään rakkauden ääneen, siihen mistä sisimpäni, olosuhteista tai ihmisten mielipiteistä riippumatta, todisti. Minun sisimmässäni oli – ja on – aikamoinen erilaisista äänistä koostuva hälinä, joten kehitin nyrkkisäännön tunnistaakseni juuri ehdottoman rakkauden äänen. Sitouduin tutkimaan Hänen luonnettaan ja seuraamaan sitä hiljaista ääntä, jota monesti kutsutaan intuitioksi. Rakkaus on luovaa, eikä sitä voi opetella seuraamalla kaavaa. Sen luonnetta voi kuitenkin tutkia, ja sen ääneen tutustua, jotta voi tunnistaa sen eri ilmentymismuodoissa omassa elämässä.

Taiteilijana haluaisin taiteeni rohkaisevan sitä mikä on todellista, mutta se vaatii, että uskallan itse olla todellinen.

Nyrkkisääntö menee näin: Rauha, toivo, selkeys ja hedelmä. Kun valintani tuottaa rauhaa, toivoa ja selkeyttä, ja pitkän aikavälin hedelmä on rakentavaa ja hyvää, luotan seuraavani rakkautta. Niissäkin kohdissa, joissa tunnen pelkoa tai ääni pyytää tekemään jotain mitä en haluaisi – kuten purkamaan levytyssopimukseni, tunnustamaan virheeni, tai ottamaaan aikaa hengittelyyn metsässä hetkinä, joina työt kaatuvat päälle – tunnistan rakkauden, Jumalan äänen näistä ominaisuuksista.

Mitä varten Y alunperin halusi tehdä musiikkia ja mitä tarkoitusta palvella? Jos hän päättäisi pitää yllä illuusiota saavuttaakseen menestyksekkään uran artistina, kannustaisi hän seuraavaa pikkutyttöä tavoittelemaan jotain, mikä ei ole totta. Hän käyttäisi jotain mikä oli tuonut hänelle itselleen niin paljon toivoa vankilan rakentamiseen seuraavalleen. Sillä hän uskoo itse olevansa riittämätön ja häpeää piilotettua pientä Y:tä niin, että on vuosia tehnyt kaikkensa unohtaakseen tämän. On ihan sama, minkä mietelauseen hän painaa Instagram-kuvatekstiin, hänellä ei ole auktoriteettia saada toista uskomaan omaan arvoonsa, koska ei usko siihen itse.

Taiteilijana haluaisin taiteeni rohkaisevan sitä mikä on todellista, mutta se vaatii, että uskallan itse olla todellinen. Sillä hetkellä kun rakkauden halvan jäljitelmän rinnalle tulee vaihtoehto – kokemus ehdottomasta rakkaudesta – olemme valinnan äärellä: Kumman kokemuksen uskon olevan totuus, kumman äänen annan määritellä identiteettini, hylkäämisen vai rakkauden?

Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi alittaa, sitä ei voi kiertää, täytyy mennä läpi.

Vuosien kiertelyn ja kaartelun jälkeen Y kaapii nuolijalla kulhon pohjalta rohkeutensa rippeet ja purkaa levytyssopimuksensa löytääkseen arvonsa musiikin ulkopuolella. Hän on tehnyt valintansa siitä huolimatta, että pystyy kuulemaan sielunsa korvin, kuinka menestyjien silmissä hän on kliseinen epästabiili taiteilija, liian herkkä eli heikko menestyäkseen, eikä hänellä ole edes B-suunnitelmaa. Hiljainen ääni määrittelee valinnan kuitenkin rohkeudeksi ja siihen Y nojautuu kaikellaan.

Ainoa tapa täyttää meihin ohjelmoitu rakkauden tarve terveellä tavalla on uskoa ehdottoman rakkauden konseptiin, koska ei ole mahdollista vastaanottaa jotain, mihin ei usko. Jos uskoo olevansa ruma, vaikka jokainen vastaantulija ylistäisi kauneutta, tulee silti löytämään uskomukselleen todistusaineistoa. Voima menee rakkauden uskomisen sijaan pelon kuuntelemiseen. 

Jotta pystyy vastaanottamaan rohkaisua, apua, lempeyttä ja menestystä täytyy valita uskoa rakkauden olevan totuus, uskaltaa avautua sille ja ojentautua sitä kohti. Kun valitsee uskoa rakkauteen, alkaa riittämättömyyden päälle rakentuneet toimintamallit murentua, ja alta paljastuu todellinen identiteetti. Identiteetti, joka ei ole olemassa ansaitakseen, miellyttääkseen tai riistääkseen, vaan ilmaistakseen.

Tekee kipeää, kun rakkaus alkaa tekemään säröjä valheelliseen todellisuuteen ja paljastaa: sinulle on aina ollut enemmän.

Alku on vaikea. Sinipaitainen Y on sydämen sopukan nurkassa sikiöasennossa peloissaan, eikä uskalla puhua. Se turhauttaa Suomen Rihannaa. Suomen Rihanna pakottaa raivokkaasti sinipaitaista Y:tä nousemaan jaloilleen, rakentamaan imperiumin ja näyttämään epäilijöille. Mutta Y:n sisäinen sinipaitainen tyttö on kuin muumien Ninni – mitä enemmän pakottaa, sitä syvemmälle sykkyrään tämä menee. Lopulta uupunut Suomen Rihanna asettuu sinipaitaisen tytön kanssa peiton alle katsomaan OC:ta, ja keittiöreissuillaan potkii ympäriltään tiskit ja pyykit pakastimessa odottavan jäätelöpaketin tieltä. Vain rakkaudessa on lepo.

Pelon äänestä voi olla vaikea päästää irti, sillä se usein teeskentelee olevansa kaveri, joka pitää huolta. Kun alkaa raottaa ovea rakkaudelle, koettaa tämä vanha kaveri pitää kiinni maalaamalla kauhukuvia: Ilman minua et tule pärjäämään, tai ainakaan saavuttamaan mitään.

Rakkaus vastaa: Minä kannan sinua kyllä, eikä sinun tarvitse saavuttaa mitään, koska jo olemassaolosi on ihme. Ja siitä vapaudesta käsin kaikki se mitä pelko lupaili tuovansa, virtaakin luonnostaan. Rakkauteen uskominen voi tuntua valheelliselta, jos riittämättömyyttä tukevat kokemukset ovat vahvoja. Mutta jo rehellisyys siitä, että uskoa ei ole, on enemmän uskoa kuin uskottelu. Sinapinsiemenen verran uskoa riittää.

Y on laittanut huomionarkki Suomen Rihannan katkolle. Hermostunut Suomen Rihanna neuvottelee, lahjoo, uhkailee ja painii Ninnin kanssa. Tulee retkahduksia, jolloin huomionarkki ottaa yliotteen. On vaikeaa uskoa Ninnin ikinä vahvistuvan. Eihän kenelläkään ole tällaiseen aikaa. Mitä jos Ninni on kuollut? Hitto, Jeesus osasi herättää kuolleista. 

En usko traumapohjaisten tai addiktiivisten käyttäytymismallien olevan osa todellista identiteettiämme, koska en usko arvottomuuden tai eriarvoisuuden olevan totuus. Uskon, että kaikki toiminta, joka on rakentunut lääkitsemään uskomusta, ettei ole rakastettu, riittävä tai arvokas, perustuu valheeseen. Ihmisarvoa eivät määrittele asema, meriitit tai muiden ihmisten mielipiteet. Ihmisarvo vain on.

Tekee kipeää, kun rakkaus alkaa tekemään säröjä valheelliseen todellisuuteen ja paljastaa: sinulle on aina ollut enemmän. Vaatii nöyrtymistä kohdata itsensä siinä missä juuri nyt on ja myöntää, ettei olekaan yli-ihminen. Paljastaa rakkaudettomuuden päälle rakentuneiden toimintamallien alla oleva tarve ja haavoittuvaisuus. Myöntää tarvitsevansa rakkautta, huolenpitoa, rohkaisua tai apua, että löytäisi todelliseen identiteettiinsä.

H&M:n kevätmallisto laukaisee paniikkikohtauksen. Y seisoo kasvokkain sen tosiasian kanssa, että hän tietää mikä on seuraava trendi ja miten olla mainstream tai uugee, mutta hän ei tiedä mistä Ninni tykkää. 

Ei ole reilua, että koska synnyin ruskeana beniniläisen isän ja suomalaisen äidin tyttärenä Suomeen, on minulle sanallisesti ja sanattomasti viestitty läpi elämäni että olen toisarvoinen. Ei ole reilua, että minun täytyy ottaa rikotuista kohdista vastuu. Ei ole reilua, että eriarvoistavista rakenteista ja hylkäämisen kokemuksista muodostui sisäinen puheeni, normaalini. Uskomusrakennelma, joka määritti pankkitiliäni, ihmissuhteitani, parisuhteitani ja uraani, ohjasi elämääni ja vahvisti itse itseään.

Vasta kun kohtasin epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuvan surun ja katkeruuden, kuulin rakkauden kysyvän intensiivisen kysymyksen: Haluanko enemmän oikeutta vai vapautta? Onko vapauteni kiinni väärintekijän kyvystä katsoa peiliin?

Kuin ihmeen kaupalla yhtenä kevätpäivänä Ninni ja Suomen Rihanna on saatu maaniteltua pianolle. Ensimmäistä kertaa koskaan Y soittaa pianoa jonkun muun edessä ja säveltää ensimmäisen oman kappaleensa teini-iän jälkeen. Hiljainen ääni röyhistelee rintaansa ylpeydestä. Toivoa.

Jos vapauteni riippuisi siitä, joka ei pidä minua arvossa, saattaisin joutua viettämään koko loppuelämäni sijoittelemalla peiliä tuon väärintekijän eteen, tämän kääntäessä aina katseensa pois. Saattaisin käyttää voimaantumiseen ja näkyväksi tulemiseen tarkoitetun kapasiteetin oikeuden odottamiseen. Oikeudenmukaisuus kaipasi ensin rangaistuksen niille rakenteille, jotka olivat varastaneet vähintään 26 vuotta elämästäni. Vapaus keskittyi ottamaan takaisin sen elämän, joka oli minulle tarkoitettu, ja sanoi: rakkaudettomuus on jo riittävä rangaistus. Rakkaudettomia tökkii eniten, kun he tulevat kasvokkain jonkun kanssa, joka kukoistaa rakkaudessa. Rakkaudella tökkiminen voi vapauttaa rakkaudettoman.

Rauha, toivo, selkeys ja hedelmä. Valitsin vapauden. Valinta edellytti rakkauteen uskomista, nöyrtymistä paljastamaan ne kohdat, joissa en ollut saanut kasvaa rakkaudessa. Surutyön tekemistä, vastuun kantamista, avun ja lohdutuksen vastaanottamista, jotta katkeruus ei voisi varastaa minulta enää mitään.

Mistä muusta tykkään kuin musiikista? Jos kukaan ei katsoisi, mitä tekisin? Jos olisin väri, mikä väri olisin? Entä jos olisin ruoka, tai vuodenaika? Genre, sävel, sävelkulku tai tuotannollinen saundi? 

Artistiksi viisitoista vuotta liian vanha Y palaa takaisin kouluun, viittaa teoriatunnilla kymmenen vuotta nuorempien opiskelijoiden keskellä, koska on ainoa, joka ei ymmärrä nelisointujen kuljetusten kaavaa. Se ei enää haittaa, sillä Y on löytänyt musiikin lisäksi muitakin asioita, mistä tykkää. Se on tuonut vapautta.

Y on löytänyt rohkeuden saattaa loppuun kesken jääneet muusikonopintonsa ja säveltää sinipaitaisen Ninnin albumin. Edelleen on vaikeaa uskoa, että Ninnin näkemyksellä olisi merkitystä. Tuottajat, jotka lakkasivat vastaamasta viesteihin kun Suomen Rihanna ei vastannutkaan tarpeeksi flirtisti, ovat saaneet Y:n uskomaan, ettei tämä ollut musiikillisesti mielenkiintoinen. Mutta hiljainen ääni ihastelee Y:n yksinkertaisia vaatevalintoja ja melodiakulkuja, joita Ninni iloissaan hyräilee.

Keskityin seuraamaan hiljaisen äänen ehdottamia impulsseja, toivoa, innostuen sen maalaamista tulevaisuuden näkymistä. Valitsin jättää katkeruuden ja toivottomuuden huutelut huomiotta ja ottaa joka päivä vaikka vain yhden haparoivan askeleen kohti rakkauden päälle rakentunutta huomista. Toivo sanoi: koskaan ei ole liian myöhäistä.

Uskon ihmisen Oman paljastuvan rakkaudessa ja unelmani on, että koska valitsin kulkea tämän herkän, puhdistavan, suloisen, voimakkaan, rasittavan, riemukkaan, ja ihastuttavan matkan omani luokse, voisi seuraava kävellä albumini kanssa käsi kädessä kohti sitä, kuka tämä on rakkaudessa.

Muusikoksi valmistunut Y on matkustanut isänsä kotimaassa Beninissä sijaitsevaan  taiteilijaresidenssiin kirjoittamaan albuminsa viimeiset kappaleet. Suomen Rihanna kohtaa voimakkaat reidet ja vapaat kiharapilvet, ja pesee meikit kasvoiltaan. Ninni leikittelee syvän sävyisillä kuoseilla. Täällä ei tarvitse olla pienempi ja söpömpi, ettei vain pelästyttäisi.

Silti Y kohtaa saman arvottomuuden valheen, josta on viimeiset vuodet taistellut tietään ulos. Residenssin pihalla puun alla istuu nuoria taiteilijoita odottamassa, että vaaleamman sävyiset vierailijat määrittelisivät näiden taiteen arvon ja muuttaisivat näiden elämän suunnan. Y kieltäytyy pelastajan roolista, jota tälle tarjotaan ja tökkii näin itselleenkin kipeisiin uskomusrakenteisiin, ja suututtaa uusia tuttavuuksia. Öisin puun alla odottavat nuoret ja sukupolvelta toiselle siirtyvät kolonialismin haamut tulevat Y:n uniin. Mikä sukupolvistamme ottaa takaisin meille aina kuuluneen vapauden näistä haamuista?