Tietäjät tietää 1: MAÏMOUNA JAGNE-SOREAU

Teksti: Sonia El Kamel
Kuvat: Nayab Ikram
Marraskuu 10, 2017

Suoritat parhaillaan tohtorintutkintoasi Helsingin yliopistolla. Milloin tiesit haluavasi tutkijaksi?
Luin kymmenenvuotiaana Platonia, ja päätin silloin haluavani filosofian professoriksi, vaikka en edes vielä opiskellut filosofiaa. Teininä lauloin konservatoriossa ja silloin halusin oopperalaulajaksi. Lukion jälkeen pidin välivuoden miettiäkseni vaihtoehtojani ja päädyin opiskelemaan Pohjoismaiden tutkimusta. Pidin opinnoista ja jäin sille tielle. Tiesin heti aloitettuani kanditutkinnon, että halusin jatkaa tohtoriopintoihin.

Tiesin siis jo lapsena haluavani professoriksi. Urasuunnitelmani vaihtuivat nuoruudessani monta kertaa, mutta tähtäsin aina alasta riippumatta mahdollisimman korkealle. Tässä vaiheessa minun on kuitenkin sanottava, että olen ranskalainen ja Ranskassa on todella yleistä suhtautua uraansa hyvin kunnianhimoisesti.

Väitöskirjasi käsittelee pohjoismaista toisen sukupolven maahanmuuttajista tehtyä kirjallisuutta ja kirjoissa esiintyvää välitilallisuutta, eli yhteiskunnan luomaa väliinpuotamisen rakennetta, satiirin kautta. Miksi valitsit tämän aiheen?
Kaksi kuukautta ennen kuin sain graduni valmiiksi, meillä oli yliopistossa harjoitus, jossa kaikkien piti analysoida sama teksti, tanskalaisen kirjailija Yahya Hassanin runo. Järkytyin lukiessamme toistemme analyysejä, sillä olin itse tarttunut runon sisältämään huumoriin ja siihen, miten Hassan muistutti mielestäni Voltairea. Kaikki muut olivat keskittyneet rikollisuuteen, uskontoon ja slummeihin. En väitä, etteikö kaikkea tätä olisi tekstissä esiintynyt, mutta nuo olivat ainoat asiat, jotka kurssitoverini runossa näkivät. He eivät nähneet mielestäni koko runon kiinnostavimpia asioita, eli älykkäitä intertekstuaalisia viittauksia ja monitasoista huumoria, joka teki runosta hyvin syvällisen. Kurssitoverini eivät olleet väärässä enkä minä oikeassa, mutta ajattelin, että jos kukaan muu ei näe tekstin muita ulottuvuuksia, minun on tehtävä asialle jotakin. Emma Watson sanoi jokin aika sitten: Jos en minä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin? Muutamaa viikkoa myöhemmin olin kirjoittanut väitöskirjani ensimmäisen suunnitelman.

Kuka on tutkimiesi teosten oletettu lukija? Kenelle näitä teoksia kirjoitetaan –  toisen sukupolven maahanmuuttajille vai lukijoille, joilla ei ole heidän kokemustaan?
Mielestäni molemmille. Ja juuri siksi teoksiin sisällytetty satiiri ja ironia toimii niin hyvin. Ei-valkoinen lukija saattaa ymmärtää vitsin jossain, missä valkoinen lukija ei välttämättä edes näe huumoria. Teoksissa leikitelläänkin usein satiirin avulla “skandinaavisella” syyllisyydellä.

Mitä on skandinaavinen syyllisyys?
Skandinaavinen syyllisyys on akateeminen termi, jota käytetään vaihtoehtona jälkikolonialistiselle syyllisyydelle tai idealle “valkoisesta haavoittuvaisuudesta.” Pohjoismaisen kirjallisuuden kontekstissa syyllisyyden korostuksella pyritään osoittamaan valkoisille lukijoille heidän etuoikeutensa ja samalla pohtimaan syyllisyyden tunnetta, jota etuoikeuksien oivaltaminen yleensä heissä aiheuttaa.

Vaikka syyllisyys tuntuu pahalta, siitä pidetään kiinni, sitä ajatellaan ja siitä puhutaan. Näin ajaudutaan keskittymään siihen, miltä valkoisesta hahmosta tai lukijasta tuntuu. Syyllisyyttä ei voi tietoisesti pistää pois päältä, mutta tärkeintä on ymmärtää, mitä se on ja miten se vaikuttaa käyttäytymiseen.

Miten skandinaavinen syyllisyys näkyy pohjoismaisessa kirjallisuudessa valkoisen kirjailijan ja toisaalta valkoisen lukijan näkökulmista?
Uskon, että valkoiset kirjailijat saattavat kompastua omaan skandinaaviseen syyllisyyteensä kirjoittaessaan ei-valkoisista hahmoista, ja siten jättävät pois hyvin tärkeän satiirisen ulottuvuuden. Nauraminen koetaan usein etäisyyden ottamisena tai aiheeseen kevyesti suhtautumisena. Useimmat valkoiset lukijat eivät anna itselleen lupaa nauraa toisen sukupolven maahanmuuttajien rötöksille, jos hahmo on vaikkapa rikollinen ja istuu vankilassa. Nämä lukijat kokevat, että hahmon kohtalo on kamala tai traaginen ja jotenkin heidän syynsä. Mielestäni nauraminen on kuitenkin tervettä ja voi antaa toivoa.

Jep, joskus tuntuu, että lukijat saattavat odottaa ei-valkoisilta hahmoilta ja kirjailijoilta voimaannuttavia menestystarinoita.
Opetan Zlatanin elämäkertaa yliopistossa, vaikka yleensä ihmiset eivät miellä teosta kirjallisuudeksi. Mutta kirja on oikeastaan todella älykäs, sillä Zlatan nostaa itsensä jalustalle hyväksikäyttämällä juuri niitä ennakko-odotuksia, joita ihmisillä on hänen kirjastaan. Hän pelaa hyvän ja menestyneen maahanmuuttajan kortin, vaikka todellisuudessa hän on syntynyt ja kasvanut Malmössä. Hän käyttää keinoa niin taitavasti, että lukija unohtaa hänen taustansa ja uskoo, mitä haluaa uskoa.

 Voiko kirjallisuus koskaan saavuttaa todellista kokemusta?
Kirjallisuuden ottaminen todesta on postmodernin lukijan trendi. Vertaan tutkimuksessani Yahya Hassania Miguel de Cervantesin Don Quijoteen, joka kuvaa juuri tätä ilmiötä. Don Quijote lukee paljon kirjoja ja alkaa uskoa, että kaikki mitä kirjoissa lukee on totta. Lopulta hän sekoaa. Kirja kirjoitettiin 1600-luvulla ja toteutamme sen sanomaa nyt.

Esimerkiksi Yahya Hassanin tekstejä on pidetty toisen sukupolven maahanmuuttajan todistajanlausuntona tanskalaisista slummeista. Tanskalaiset poliitikot ovat käyttäneet Hassanin tekstejä esimerkkinä, että katsokaa näin siellä eletään, vaikka todellisuudessa kyseessä on kaunokirja. En usko, että kirjallisuus voi koskaan kuvata todellisuutta todenmukaisesti, ja mielestäni on vaarallista ja räjähdysherkkää käyttää kirjallisuutta ensikäden lähteenä. Kirjallisuus kiteyttää yhteiskunnan ilmiöt ja ammentaa aiheita yhteiskunnasta, mutta kirjallisuus ei kuitenkaan ole tosite todellisuudesta. Lukijan on oltava tietoinen teoksen kontekstista ja siitä, että tekstissä on todennäköisesti paljon enemmän ulottuvuuksia kuin hän haluaa tai pystyy näkemään.

Koetko, että tutkimasi tieteenala on eurosentrinen?
Eurosentrisyyden määritelmän mukaan olen itsekin hyvin eurosentrinen. Teen tutkimustani pohjoismaissa ja käytän vain pohjoismaisia lähteitä. Olen siis läpikotaisen eurosentrinen ja olen siitä pahoillani, mutta olen myös hyvin tietoinen siitä. En sanoisi koskaan, etten ole eurosentrinen tai että yritän taistella eurosentrisyyttä vastaan. Mielestäni kyse on ennemminkin ihonväristä, siitä oletko musta vai valkoinen. Käytänkin mielummin termiä ‘etninen katse’. Se ei pistä kaikkia valkoisia tutkijoita samaan laatikkoon ja oleta, että he olisivat kaikki pahoja –  se on myös vaarallinen tapa nähdä maailmaa. Minäkin tiedostan tekeväni tutkimusta oman etnisen katseeni läpi.

Mitä tavoittelet tutkijana?
Tavoitteeni on näyttää, että pohjoismaiset toisen sukupolven maahanmuuttajien kirjottamat ja heistä kirjoitetut tekstit ovat uutta pohjoismaista kirjallisuutta ja kuuluvat pohjoismaisen kansalliskirjallisuuden piiriin. Haluan laajentaa käsitystä siitä, mikä on esimerkiksi suomalaista kirjallisuutta. Elämäntyöni ja henkilökohtainen toiveeni on osoittaa, että kirjallisuus on moniulotteista. Toivon, että näiden kirjojen avulla ihmiset oppivat näkemään myös tosielämän moniulotteisuuden. Ja se on tapa sisällyttää myös ei-valkoisia ihmisiä osaksi yhteiskuntaa.

Juttu on osa Koneen säätiön rahoittamaa ruskeattytot.fi-verkkomedian tiede-, taide- ja kulttuurisisältöjen kehittämis- ja pilotointihanketta.