Lempinimistä
”Mikä sun nimi on?”
”Aracelis”
”Oho, onpa vaikea. Onko sulla lempinimeä?”
Kesällä olin poikaystäväni perheen mökillä ja joku pyysi minua taas pilkkomaan nimeni palasiksi, jotka olisivat hänelle helpompi niellä. Olin juuri ollut karanteenissa kuukausia tapaamatta uusia ihmisiä, ja sitä ennen kuukausia Kuubassa, jossa nimeni oli ollut helppo ja yleinen, joten kysymys yllätti minut täysin, vaikka se oli menneisyydestäni tuttu.
Menin hetkeksi aivan lukkoon ja katsahdin kummastuneena poikaystävääni. Mitä ihmettä tämä tuntematon halusi? Kutsua minua jollakin niistä lempinimistä, joilla läheiseni osoittivat minulle hellyyttä? Vai keksiä minulle helpomman suomalaisen nimen? Olin juuri tavannut tämän ihmisen, ja hän kieltäytyi opettelemasta nimeäni ja lisäksi vaati saada minulle uuden, jotta voisi kuitenkin puhutella minua. Poikaystäväni huomasi hämmennykseni ja vastasi puolestani kieltävästi. ”Ei ole mitään lempinimiä, ihan Aracelis on hyvä.”
Poistuimme tilanteesta ja kiitin poikaystävääni pelastuksesta. Olin ollut itse jo lähellä paljastaa jonkin niistä lukuisista lempinimistä, joilla minua kutsuttiin. Niin olin toiminut aina kohdatessani vastaavanlaisen kysymyksen; joku pyysi saada tietää lempinimeni, ja minä kerroin hänelle sellaisen — samalla antaen luvan käyttää sitä minusta. Tällä kertaa huomasin, että se olisi tuntunut epämiellyttävältä, enkä ollut oikeasti halunnut jakaa yhtäkään lempinimistäni tälle ihmiselle. En halunnut joutua antamaan tuntemattomalle ihmiselle lupaa hellitellä minua, enkä muuttaa nimeäni vain siksi, että tämä toinen sitä minulta vaati.
Minulla on pitkä nimi ja se lyhenee helposti. Lempinimiä muodostuu myös yhteisistä muistoista ja vitseistä, joita kukaan muu ei ymmärrä. Siskoni kutsuu minua Riisiksi. Läpi elämäni minua on kutsuttu Araksi tai Celikseksi tai Arkuksi. Etenkin Araksi. Jossain vaiheessa totuin myös esittelemään itseni suoraan Arana. Identifioiduin lempinimeen, jota kaikki minusta käyttivät, ja se oli myös monin tavoin helpompaa. Kaikille, jotka olen tuntenut pidempään, olen Ara. Jopa matikan opettajalleni lukiossa, joka ensimmäisenä päivänä koko luokan edessä naurahti hieman kiusallisesti nimelleni ja kysyi sitten lempinimen perään.
Nykyään pidän kiinni oikeudestani määritellä, minkä nimen kerron muille.
Ystäväni lyhentävät nimeni tuttavuudesta ja rakkaudesta. Tuntemattomat laiskuudesta, tai jostain muusta yhtä huonosta syystä, ja jättävät minut ihmettelemään, miksi minun nimeäni ei tarvitse opetella tai muistaa. Suomessa vain tietynlaisten nimien kohdalla kysellään lempinimeä. Minun kohdallani sitä perustellaan usein nimeni pituudella, mutta silti Josefiina ja Aleksanteri sujuvat helposti opettajilta ja työnantajilta sellaisinaankin. Kun joku valitsee opetella vain osan nimistä, hän samalla viestii, ettei toisten nimien opettelu ole tärkeää tai yhtä merkityksellistä. Ne ovat liian vaikeita tai erilaisia, ja ansaitsevat tulla suljetuksi ulos. Ne täytyy muuttaa.
Kaksi vuotta sitten, yliopistolla aloittaessani, aloin pohtia, onko itseni esittely lempinimellä lapsellista. Ajattelin, että yliopistossa tulisi olla asiallinen ja että minut otettaisiin ehkä vakavammin, jos esittelisin itseni koko etunimelläni, niin kuin kaikki muutkin, joiden nimiä ei koskaan kyseenalaistettu.
Ensimmäisiä kertoja esittäytyessäni koko pitkällä kauniilla nimelläni tunsin oloni oudoksi. Nimi tuntui jotenkin vieraalta ja kirjakieliseltä. Tilanteesta tuli heti virallinen. Kyseessä oli kuitenkin ikioma nimeni, jota vanhempani olivat minusta käyttäneet täydessä pituudessaan aina, joten en halunnut antaa sen häiritä. Jatkoin itseni esittelyä koko nimelläni.
Useimmat vastaanottivatkin nimeni asiallisesti. Toistivat sen kysyvästi ja näyttivät helpottuneilta, kun nyökkäsin hyväksyvästi. Jos he lukivat sen paperilta he yleensä varmistivat “lausunhan tämän oikein”. Se kaikki oli toki ylimääräistä huomiota suhteessa suomalaisen nimen omaaviin ystäviini, mutta todennäköisesti välttämätöntä. Eikä minua huomio sinällään haitannutkaan. Ensimmäisten kättelyiden jälkeen esittäytymisistä tuli luontevampia ja rakastuin uudelleen pitkään, Suomessa uniikkiin nimeeni.
Lempinimissä ei sinällään ole mitään väärää. Ne ovat ihania. Nopeuttavat ja helpottavat elämää ja viestivät toiselle, että meidän välillä on joku spesiaalijuttu. Välillä ne ovat tapa määritellä oma nimi uudelleen. Toisin kuin yliopistoon mennessäni, en enää pelkää lempinimien olevan lapsellisia. Toimiakseen lempinimet vaativat kohteeltaan halun sen käyttöön ja mahdollisesti tuttavallisen ihmissuhteen. Osa preferoi lempinimeään kokonimensä edestä kenen tahansa kanssa ja esittelee itsensä sillä jo heti kättelyssä. Osa ei.
Nykyään pidän kiinni oikeudestani määritellä, minkä nimen kerron muille. En myöskään pidä itseäni velvollisena selittelemään muille tätä oikeutta. Ainoat vaihtoehtoni eivät ole lempinimen tarjoaminen sitä vaativalle tuntemattomalle tai kiusallisen keskustelun avaaminen tivaamalla syytä lempinimen vaatimiselle. Ei ole minun tehtäväni ojentaa minulle täysin merkityksetöntä ihmistä, joka mielestäni käyttäytyy asiattomasti. Voin antaa asian mennä joutumatta silti antamaan itsestäni mitään, mitä en halua. Siispä nykyään esittelen itseni aina koko etunimelläni, ja jos vasta tavattu henkilö kysyy, onko minulla lempinimeä, minä valehtelen.
Aracelis
SOCO (Students of Colour ry) on Helsingin yliopiston opiskelijajärjestö etniseen ja näkyvään vähemmistöön kuuluville opiskelijoille. Ruskeat Tytöt Media toimii SOCO:n blogin julkaisualustana. Blogikirjoitukset ovat SOCOlaisten omia ja järjestö vastaa niissä esitetyistä näkemyksistä ja mielipiteistä.