Ruskeat Tytöt matkaopas: Etiopia, 2 0sa

Teksti: Aurora Lemma
Kuvitus: Adobe Stock
Toukokuu 18, 2017

Matka kotipihaan
Poistun lentokoneesta putkea pitkin ja yritän keskittää ajatukseni käytännön asioihin.  Hae viisumi, nosta rahaa, käy vessassa, etsi täti. Viisumi, raha, vessa, täti.

Vessan jälkeen kävelen ulos saapuvien portista. Taksikuskit hyökkäävät heti kimppuuni.

”Someone’s coming to pick me up,” sanon ja yritän etsiä väkijoukosta minun näköisiäni kasvoja.

Alkuhälinän jälkeen tuloaula alkaa tyhjentyä, eikä kukaan tule luokseni. Yksi taksikuskeista on seurannut toimintaani sivusta ja tulee kysymään haluaisinko soittaa jollekin. Kiitän ja soitan numeroon jonka sain aiemmin tädiltäni sähköpostitse. Ei vastausta. Kiitän taksikuskia ja kävelen ulos aulasta. Katselen ympärilleni ja odotan jonkinlaista tunnereaktiota.

”Tässä sitä nyt ollaan, Etiopiassa,” mietin ja katselen taivasta, kaukana häämöttäviä vuoria ja puita. Yritän kuvitella taustalle tunnelmallista musiikkia, sellaista mitä elokuvissa kuulee kun ihmiset saapuvat Afrikkaan tai kokevat muuten suuria tunteita, mutta se ei auta. En tunne oikeastaan mitään. Pian kivääriä kantava mies keskeyttää montaasiyritelmäni ja hätistää minut pois puhuen nopeaa amharaa jota en ymmärrä. Kävelen parkkipaikalla ja mietin vaihtoehtojani. Jos kukaan ei ole tullut hakemaan minua, voin ottaa taksin osoitteeseen jonka sain tädiltäni. Jos paikalla ei ole ketään minulla on varaa mennä ainakin pariksi yöksi hotelliin.

”Are you Aurora?” kysyy skarpisti pukeutunut mies joka on ilmestynyt jostakin eteeni. Sanon kyllä ja alan nauraa ja mies alkaa nauraa, samalla tavalla kuin minä, ilman syytä tai ehkä tilanteen absurdiudelle. Hän halaa minua ja minä halaan häntä ja hän ottaa laukkuni.

”You have a lot of people here to meet you.”

Käännyn vasemmalle ja näen hymyilevän joukon, joista lähin nainen kaappaa minut heti halaukseen, suukotellen ja nauraen. Tämän jälkeen halaan kuudesta yhdeksään ihmistä, jotka kaikki nauravat, ottavat kuvia ja esittäytyvät ja minä unohdan jokaisen nimen. Yksi nimistä kuulostaa tutulta, olen kuullut sen isäni hämärissä selostuksissa, se on tätini nimi. En ole varma kuka heistä hän on, mutta hän on täällä, joku näistä nauravista ja hymyilevistä ihmisistä jotka näyttävät minulta ja johdattavat minua eteenpäin autolle.

Pian ajamme Addis Abeban katuja pitkin ja minä olen aivan sekaisin. Katselen heitä kaikkia ja selitän jotakin mitä en enää muista. En voi uskoa että he ovat minun sukulaisiani, ovat olleet aina, vaikka samalla se tuntuu ilmiselvältä.

Pysäköimme kaksikerroksisen omakotitalon eteen ja kuskin paikalla oleva nainen kääntyy: ”So welcome to my house!”

Päättelen hänen olevan se täti, jonka kanssa olen kirjoitellut.

”So when was the last time you saw my father?” kysyn häneltä kun astumme ulos autosta.

Täti katsoo minua huvittuneena ja vastaa: ”Saw him? I’ve never met your father. I’d never even heard about him before you e-mailed me.”

Kotona
Syömme aamupalaa ensin tätini kotona, sitten toisen tätini ja sitten kolmannen, sen joka on oikeasti isäni sisko. Ensimmäisen tädin luona yritän olla olematta tyly, vaikka mielessäni pyörii looppina kysymys; ”mitä sukua te kaikki oikein olette minulle?”. Kyselen serkultani onko suvustamme ikinä tehty sukupuuta, sillä ajattelen että voisin merkitä kaikki siihen ja vihdoin hahmottaa kuvion. Sukupuuta ei ole, mutta serkkuni tuntuu ymmärtävän hämmennykseni ja alkaa kertoa minulle huoneessa olijoista.

Vartija pyytää minulta maksua, sillä museo on maksullinen ulkomaalaisille.

”That small woman in the corner, she is your father’s sister, and she is also my mother, so I am your cousin,” serkku kertoo ja katsoo minua hymyillen. ”And that tall man is your father’s brother, and that girl next to him is his daughter, your cousin also.” Näin käymme läpi jokaisen ihmisen huoneessa, kunnes tulemme tätiin, jonka kotona olemme ja jonka kyydissä pääsin lentokentältä tänne. Selviää, että hän on isänsä kautta jotakin sukua meille, mutta serkkuni ei tunnu itsekään tietävän kuinka kaukaa, hänkään ei ole koskaan aiemmin tavannut tätiä.

”Just call her auntie.”

Sitten toinen serkku jo vetääkin minut sivuun ja alkaa esitellä seinillä olevia valokuvia. Ensimmäisenä näen miehen, joka seisoo ryhdikkäämmin kuin kukaan aiemmin kohtaamani mies. Hän on kuulemma isoisäni.

”Hän oli urhea soturi,” serkkuni kertoo. Hän kertoo myös, että isoisäni rintakehä oli niin arpeutunut, ettei sitä enää tunnistanut rintakehäksi. Italian toisen miehityksen aikaan isoisäni oli johdattanut parin sadan patriootin joukkoa Addis Abeban metsien läpi, etsien vihollisjoukkoja. Isoisäni kuvan vieressä näen isoäitini, nuoret setäni ja tätini ja, heidän joukossaan, kuvan itsestäni, isäni sylissä alle vuoden ikäisenä. Tunnistan kuvan heti, se on sama joka minulla on ollut omalla seinälläni jo vuosia. Serkkuni kertoo, että se on viimeinen kuva jonka he ovat nähneet isästäni, viimeinen kuva minusta.

Tuntuu hurjalta ajatella, että serkkuni ja tätini ovat katsoneet tätä kuvaa ja miettineet minne kuvan mies ja lapsi ovat päätyneet. Samalla kun minä olen katsonut kuvaa toisella puolella maailmaa ja miettinyt mistä isäni tulee, mistä minä tulen.

Museossa
Seuraavana päivänä serkkuni hakevat minut tädin kotoa autollaan. Menemme Addis Abeban kansallismuseoon, jonka porteilla tapahtuu ensimmäistä kertaa kohtaus, joka tulee toistumaan matkan aikana useasti. Vartija pyytää minulta maksua, sillä museo on maksullinen ulkomaalaisille. Ymmärrän osan keskustelusta jonka serkkuni käyvät vartijan kanssa.

”Hän on etiopialainen, aivan kuten sinäkin.”

”Miksi sitten puhuitte englantia?”

”Hän ei asu täällä.”

”Mutta hän on niin vaalea.”

”Hän on puoliksi valkoinen.”

Otan kuvan Australopithecus afarensis -yksilöstä ja harkitsen sen postaamista myöhemmin jollekin rasistiselle foorumille.

Liikutun joka kerta kun sukulaiseni käyvät tämän väittelyn. Tiedän olevani etiopialainen, ihan kuten tiedän olevani suomalainenkin, eli joskus tiedän ja joskus en. En kuitenkaan muista kenenkään puolustaneen kumpaakaan kansalaisuuttani näin varmasti. Lopulta vartija, kuten kaikki muut vartijat hänen jälkeensä, pyytää anteeksi väärinymmärrystä ja toivottaa meidät tervetulleeksi museoon.

Kiertelemme miljoonia luita ja kiviä kunnes tulemme Lucyn kohdalle. Lucy on Etiopiasta, Hadarista löydetty Australopithecus afarensis -yksilö, joka on nimetty Beatlesin ”Lucy in the Sky with Diamondsin” mukaan, sillä hänet löytäneet arkeologit kuuntelivat kappaletta kasetilta leirissään. Lucy eli noin 3,2 miljoonaa vuotta sitten. Myös ensimmäiset homo-lajin jäänteet ovat löytyneet Etiopiasta ja siksi sitä kutsutaan usein ihmiskunnan kehdoksi. Museon seinällä on taitelijan hahmotelma siitä, miltä ensimmäisiin homo-lajiin kuuluneet olisivat näyttäneet. Otan kuvan ja harkitsen sen postaamista myöhemmin jollekin rasistiselle foorumille. Ei vain minun elämäni, vaan koko ihmiskunta, on saanut alkunsa täältä. Etiopiasta, Afrikasta.

Juhlissa, osa 1
Menemme serkkujeni kanssa syömään tätini luokse. Luulin tulleeni tavalliselle lounaalle, mutta huomaan että pöytä on katettu huolella ja ruokaa on suurelle seurueelle. Kastikkeita on kymmenittäin ja injeraa useita kulhoja. Serkkuni myhäilevät salaperäisesti kun kyselen asiasta.

Pian sukulaisia alkaa tulla sisään tasaiseen tahtiin. Minua opastetaan oviaukolla: kenelle pitää kumartaa, kenelle riittää pelkkä kättely, milloin noustaan seisomaan. Lakkaan kyselemästä mitä sukua kukin minulle on, kun huomaan kaikkien olevan serkkuja, tätejä tai setiä. Eivätkä he välttämättä ole sitä kuitenkaan, joten miksi takertua yksityiskohtiin. Jälkiruoan kohdalla yksi sedistäni kuiskaa korvaani, että minun tulee pitää puhe koska olen kunniavieras. Saan lausuttua pari sanaa ja sitten liikutun. Alan leikata kakkua raivokkaasti.

Tämä ei ole ensimmäinen, saati viimeinen kerta kun liikutun tämän matkan aikana. Isäni ei ole koskaan sietänyt itkemistä joten en uskalla itkeä nytkään, sillä en ole varma onko itkukielto etiopialainen tapa vai isäni omakeksimä sääntö. Istun ja alan tunkea kakkua naamaani, samalla kun tädit eri puolelta huonetta kerääntyvät syöttämään sitä minulle. Aluksi yritän kieltäytyä, mutta pian serkkuni kuiskaa minulle, että syöttäminen on gursha, hellyydenosoitus, josta on tylyä kieltäytyä vaikka vatsani olisikin ollut täynnä siitä asti kun tulin Etiopiaan.