Ruskeat Tytöt matkaopas: Etiopia, 1 osa

Teksti: Aurora Lemma
Kuvat: Adobe Stock
Toukokuu 11, 2017

2 viikkoa ennen matkaa
Päädyin lähtemään ensimmäistä kertaa Etiopiaan, toiseen kotimaahani, koska halusin ruskettua.

Se tapahtui 26-vuotissyntymäpäivänäni. Tulin kotiin seitsemän aikaan illalla. Olin juuri käynyt ottamassa uuden tatuoinnin. Katselin itseäni peilistä ja mietin, miten paljon paremmalta tatuointini näyttivät kesäisin, kun olin hieman ruskeampi. Kävelin koneelle ja avasin Momondon. Halusin johonkin missä en ollut vielä käynyt, johonkin missä olisi kaunista ja aurinkoista. Selasin lentotarjouksia hintajärjestykseesä ja noin 500 euron kohdalla näin sen: Addis Abeba, Etiopia, lähtö kahden viikon päästä.

Ostin liput kiireesti. Ennen kuin muuttaisin mieleni.

Olen aiemmin käynyt lähellä Etiopiaa, muutaman sadan kilometrin päässä Kenian ja Etiopian rajalta, mutta en itse maassa. Olen istunut monta kertaa läppärin edessä, selaten lentoyhtiöiden sivuja, katsoen kalenteria, katsoen pankkitiliä, päätynyt aina samaan valintaan. Ei nyt, ei vielä, joskus sitten kun on enemmän aikaa, enemmän rahaa. Sitten kun Etiopiassa on parempi tilanne, sitten kun minulla on parempi tilanne.

En ole varma mikä minua on loppujen lopuksi pidätellyt. Pienenä hain tietoa ja luin kaiken minkä sain käsiini Etiopiasta. Olen katsonut satoja kuvia Lalibelan kirkoista ja osaan ulkoa Etiopian keisarien nimet vuosisatoja taaksepäin, mutta loppujen lopuksi se ei tunnu miltään. Ruokaa, isääni ja muutamia lauseita (dehnader ababa iwedihalehu) lukuun ottamatta en tiennyt Etiopiasta oikeastaan juuri mitään.

En pidä monista Suomen sukulaisistanikaan, miksi haluaisin etsiä lisää perheenjäseniä? Entä jos he ovatkin idiootteja?

Olen etiopialainen, kuten olen suomalainen, mutta en ole koskaan käynyt Etiopiassa. Suomalaisuuteni on jatkuvasti kyseenalaistettu, vaikka olen aina ollut täällä. Etiopialaisuus on ollut minulle pelastusrengas johon tarrautua, kun olen tuntenut etten kuulu Suomeen. ”Pitäkää suomalaisuutenne,” ajattelin pienenä, kun kohtasin rasismia: ”Minä olen etiopialainen”. Suomi on silti ollut aina tuttu ja turvallinen, Etiopia utopia, joka pitää identiteettiäni kasassa. Ehkä juuri se on pidätellyt minua.

10 päivää ennen matkaa
Herään puhelimen värinään. Valo tuntuu liian kirkkaalta, siristän silmiäni katsoakseni kuka soittaa. Ababa. Tietenkin. Kuka muu soittaisi tiistaiyönä kello 02.24?

Minä: Selam ababa, I was sleeping.

Ababa: Yes yes, I’m sorry but I needed to tell you one important thing! You need to cover your tattoos when you go, OK? It’s a very religious country, OK?

Minä: OK, sure, good night.

Ababa: OK, and remember to dress conservatively, OK?

Minä: OK, yes, OK, good night.

Suljen puhelimen ja laitan värinän pois. Vielä päälle viikko ja pääsen DNA-liittymäni kantamattomiin. Puhelimeni on soinut taukoamatta siitä asti kun päätin lähteä Etiopiaan, tai tarkemmin siitä asti kun kerroin siitä isälleni. Sen jälkeen minua ovat häirinneet isäni lisäksi äitini, suomalainen mummini ja kummitätini (”Voisitko vastata isällesi, hän soittelee muuten meille”). Lisäksi olen saanut puhelun Ohiosta, mieheltä joka on ilmeisesti isäni pikkuserkku, ja serkultani Englannista. Kaikilla tuntuu olevan jotain sanottavaa matkastani: mistä pitää hankkia viisumi, paljonko rahaa pitää ottaa mukaan tai miten tulee pukeutua. Erityisesti isäni tuntuu olevan huolestunut ulkonäöstäni.

Ababa: You should go to a hairdresser, I will pay for it.

Minä: A hairdresser? What’s wrong with my hair?

Ababa: Nothing, it’s fine, your hair is fine.

Minä: Then why do I need to go to a hairdresser?

Ababa: Well, it’s fine, but you should cut the blond ends off. The last time I saw you your hair looked messy, it’s the blond ends I think.

Minä: Ok, I will not do that, bye.

Ababa: But come on, I will pay!

Minä: Still no, bye.

Mitä arvoa on juurilla jotka pitää itse etsiä, itse löytää ja kasvattaa. Ovatko ne edes juuret?

4 päivää ennen matkaa

Kerron kaikille, joihin törmään, että olen menossa Etiopiaan. Ystävät, ne jotka tietävät, tsemppaavat: ”Mahtava juttu hei! Onhan se hyvä tutustua juuriin”. Paluu juurille. Aina kun joku puhuu minulle juurista, tunnen pienen muljaisun vatsanpohjassa. Eikö juurien idea ole olla jotakin, mikä ihmisellä on aina ollut? Jotakin mikä kiinnittää, kulkee itsestä maahan, työstämättä. Mitä arvoa on juurilla jotka pitää itse etsiä, itse löytää ja kasvattaa. Ovatko ne edes juuret? Miksi se on minun tehtävä muutenkaan, miksi minun juuriani ei ole kasvatettu aiemmin, miksi minun juureni eivät ole etsineet minua? Yhtäkkiä ajatus edessä häämöttävästä matkasta tuntua raskaalta, jopa turhalta. En pidä monista Suomen sukulaisistanikaan, miksi haluaisin etsiä lisää perheenjäseniä? Entä jos he ovatkin idiootteja? Olen kuullut, että isälläni oli sisko ja hänellä on kai lapsia. Hän on kai ollut töissä pankissa. Ilmeisesti minulla on myös setä, joka oli armeijassa kommunistihallinnon aikaan. Hänelläkin on kai lapsia. He kai asuvat mummini talossa koska mummi on kuollut. Kai.

Saan isältäni sähköpostiosoitteen. Nainen on ilmeisesti jonkin asteen serkku isälleni. Isäni esittelee kuitenkin naisen minulle tätinä, eikä osaa sanoa varmaksi mitä kautta olemme lopulta sukua. Etiopiassa vähän kaikki ovat serkkuja, setiä ja tätejä, se ei ole niin tarkkaa.

Lähetän tädille sähköpostin otsikolla ”Meeting relatives?”. Onko olemassa leimimpää otsikkoa? Seuraavana aamuna näen, että täti on vastannut, voin kuulemma majoittua hänen vierashuoneeseensa. Meinaan seota innostuksesta. Voiko olla, että kirjoittelen juuri sukulaiseni kanssa, sukulaisen joka on ollut sähköpostin päässä 26 vuotta? Tuntuu hullulta: yhtä aikaa oudolta ja täysin normaalilta.

Lentokentällä
En muista oikein mitään matkasta Helsingistä Tukholmaan. Joko kaikki oli niin banaalia tai sitten jännitin ihan hirveästi. Heräsin, otin bussin, menin lähtöselvitykseen, menin portille, laitoin turvavyön kiinni, avasin sen, laitoin sen taas kiinni, avasin sen.

Sitten seison lähtöselvitysjonossa lennolle Tukholma–Addis Abeba. Kuulen suomea ja käännyn. Näen kaksi suomalaista naista. He juttelevat jonosta, sen hitaudesta ja kanssamatkustajista. Katsoessani heitä katseemme kohtaavat, ja kuulen toisen naisen kehuvan hiuksiani kaverilleen. Muistan jälleen, että lentokentillä suomalaiset eivät ajattele, että voisin olla suomalainen. Vältämme siskoni kanssa loppuun asti suomen puhumista matkustaessamme. On hauska kuunnella mitä ihmiset sanovat, kun luulevat ettemme ymmärrä.

Lennämme Addis Abebaan yön yli. Yritän nukkua epätoivoisesti keskipaikallani, mutta kun herään toisen kerran viereisen miehen olkapäältä, päätän valvoa. Katson elokuvan (The Birth of a Nation, 2016), kuuntelen musiikkia (Beyoncé) ja katson uudestaan lempikohtani The Birth of a Nationista. Viereinen mies, se jonka olkapäältä heräsin, alkaa keskustella kanssani ja minä yritän katkaista keskustelun lyhyeen, suomalainen kun olen. Pian turvavyövalo laitetaan päälle ja alamme laskeutua. Mies ei lopeta jutusteluaan, mikä on toisaalta hyvä. Minua nimittäin jännittää niin paljon, että jos en haluaisi miestä pakoon, olisin varmaan jäänyt koneeseen istumaan ja odottanut sen paluuta Eurooppaan.

”We are now landing in Bole international airport, thank you for flying Ethiopian Airlines, and we hope to see you on board again soon.”

Voi paska.