Q&A: Nayab Ikram

Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Nayab Ikram
Maaliskuu 3, 2017

Kuka olet?

Olen vuonna 1992 syntynyt ahvenanmaalainen taiteilija. Teen valokuvaa, videota, performansseja. Avainsanojani ovat ”mellanförskapet” (englanniksi in-betweenship välitilallisuus vapaasti suomeksi käännettynä, toim. huom.), ”maailmankansalaisuus” ja ”rodullistetuksi tuleminen”. Olen valmistunut ammattikorkeakoulu Noviasta Pietarsaaresta vuonna 2015.

Maailmankansalaisuus ja rodullistetuksi tuleminen ovat jo tuttuja käsitteitä, mutta mitä tarkoitat välitilallisuudella?

Sanana välitilallisuus tuli elämääni kun eräs opettajani mainitsi, että luennolla, jolta olin poissa, oli käytetty tätä käsitettä. En vieläkään tiedä, kuka sen sanoi ja miksi, mutta aloin etsiä lisätietoja saman tien. Sana tuntui niin, niin omalta. Mehän teemme taidetta juuri nyt pimeässä tunnustellen. Meillä ei ole sanoja ja konventioita, joilla ilmaista itseämme, ja meitä katsovat melkein pelkästään valkoiset taiteentuntijat ja -kuluttajat. Se on välitila. Mutta sana ei kerro pelkästään suhteesta valkoisuuteen, tai suomalaisen ja pakistanilaisen kulttuurin välissä elämisestä. Maailmani on täynnä erilaisia välitiloja: yksi osa suvustani tulee irakilaislähtöisestä Arainien kansasta, toinen muualta.

 Teimme juuri performanssin ruotsalaistaiteilijoiden Saadia Hussainin ja Sabah Ejazin kanssa, joiden kanssa muodostamme kollektiivin nimeltä MUSSY___ (luetaan Mussy Space). Käytimme ja näytimme teoksen pohjana islamilaista puhdistautumisrituaalia, wudua. Se on ehdottomasti välitila. Siinä ei vielä sitouduta suorittamaan rukousta, ja se on jotakin mikä tapahtuu tavallisen arjen jälkeen, ennen rukousta, eli välissä.

MUSSY___: Wudu, 2017.

MUSSY___: Wudu, 2017.

Hiustenpesu, hiustenpeittäminen burkhalla, hiustenleikkuu aiemmissa töissäsi. Miksi juuri hiukset?

Hiukset näyttelevät todella isoa osaa meidän ruskeiden tyttöjen elämässä, ulkonäkö ylipäätään. Tiedäthän miten ihmiset aina yrittävät työntää sinut johonkin laatikkoon? Yleensä se liittyy siihen, ettei kukaan usko, että olen kotoisin Ahvenanmaalta sen vuoksi miltä näytän. He haluavat syvemmän selityksen juuristani. Jos sanon, että vanhempani ovat Pakistanista tai että olen muslimi, se on siinä. Identiteettini on määritelty ulkoapäin ja menetän tilaisuuteni. Joten halusin käsitellä itse omaa identiteettiäni, ja hiukset ovat aina olleet iso osa siitä käytäviä keskusteluja. Eikä pelkästään suomalaisten kanssa, jotka haluavat koskea hiuksiani – myös Pakistanissa hiuksilla on merkityksiä.

 Hiuksilla on taianomaisia merkityksiä sekä lännessä että Pakistanissa ja islamissa. Kaikissa on perinne, joissa leikatut hiukset pitää haudata maahan, jotta kukaan ei voi löytää niitä ja käyttää niitä pahan onnen loitsujen tekemiseen hiusten alkuperäiselle omistajalle. Toinen yhteinen ulottuvuus on se, että köyhät naiset ovat voineet saada elannon hiuksistaan molemmissa paikoissa. Täällä meillä päin naiset myivät hiuksista tekemiään veistoksia, ja Aasiassa taas naiset myyvät nykyäänkin hiuksia pidennyksiä ja peruukkeja varten.

Aivan, töistäsi tuli mieleen esimerkiksi jotkut Helsinki School -taiteilijat. Tuntuu, että monissa suomalaisissa eturivin valokuvissa on pitkä- ja vahvahiuksisia (valkoisia) naisia kuvattuna takaa ja sivusta, esimerkiksi Anni Leppälän, Maarit Hohterin ja Aino Kanniston töissä. Hiukset eivät ole välttämättä temaattisessa keskiössä, mutta jotainhan ne symboloivat jos ne toistuvat säännöllisesti?

Se on ihan totta, ja minulle on kommentoitu kyllä siitä. Mutta jos työni laittaa oikeaan kontekstiin, eli siihen etten puhuttele niillä ensisijaisesti valkoisuutta, niin teema asettuu uomiinsa. Uskoisin, että tätä aikaa katsotaan sadan vuoden päästä hetkenä, jolloin valkoiset naiset käsittelivät yhä asemaansa käyttämällä hiuksia symbolina – ja ruskeat naiset tulivat mukaan keskusteluun käyttämällä hiuksia vaikkapa symbolina niistä välitiloista, joita muodostuu kun elää kahden tai useamman kulttuurin keskellä. Siitä, millä samoin ja eri tavoin naiseuteen suhtaudutaan kautta maailman. Pitkän ajan kuluttua ihmiset tulevat kysymään miksi naisten piti työskennellä hiusten kanssa vielä nytkin?

Mainitsit oikeaan kontekstiin laittamisen. Teetkö siis taidetta ruskeille ihmisille? Haluatko valkoisuuden kuitenkin ymmärtävän, mitä teet, vai onko sillä sinulle mitään väliä?

Myönnän auliisti, että aloin tehdä taidetta terapeuttisista syistä, siksi etten ole kasvanut ruskeassa ympäristössä kotini lisäksi. Haluan, että työni pysyvät ensisijaisesti taiteellisena tilana ruskeille ihmisille, osana tätä nyt kasvavaa liikettä Suomessa. Ensimmäisissä versioissa töistäni yritin selittää asiaa ystävilleni, opettajilleni, katsojilleni – ja se oli todella uuvuttavaa. Minulle oli tärkeää, että esimerkiksi Saadia, josta on sittemmin tullut mentorini ja kollegani, näytti minulle konkreettisesti, missä kohtaa olin sanonut riittävästi ja missä kohtaa selittäminen alkoi – hän huomautti, että mikään määrä selittelyä ei välttämättä riittäisi, joten ei kannata keskittyä siihen.

 Olen miettinyt tätä paljon kirjoittaessani näyttelyjeni esittelytekstejä. Yksi puoli minusta haluaa, että ihmiset oppivat uusia asioita historiasta ja muista ihmisistä, mutta toisaalta mietin, miksi juuri minun pitäisi olla se, joka käyttää taidettaan opettamiseen. Miksen minä saisi tehdä taidetta niin kuin muutkin ja jättää loppuja auki, tulkinnan varaan? Töideni lisäksi on mielestäni kyse myös kuratoinnin laadusta ja siitä kuka sitä tekee.

 Sitten on vielä kysymys siitä, kuka galleriatiloihin päätyy ja pääsee sisään. Luokka varmasti määrittelee ainakin johonkin pisteeseen saakka, millaisesta taustasta tulevilla on matalin kynnys mennä katsomaan taidetta pieniin, kirjaimellisesti valkoisiin tiloihin. Moni miettii, olenko tervetullut, voinko minä mennä, ymmärränkö nyt varmasti oikein tämän taiteen. Myös siitä näkökulmasta mietin, että pitäisikö minun vain kirjoittaa kaikki auki, ettei kukaan tuntisi itseään ulkopuoliseksi.

 Sitten on vielä minä itse näyttelytilassa. Viime vuonna satuin olemaan paikalla erässä galleriassa, jossa töitäni oli esillä. Saman päivän aikana tapahtui monta rasistista tilannetta. Eräs mies pamahti sisään näyttelytilaan ja kysyi mistä olen kotoisin. Toinen juuri tapaamani ihminen sanoi ylitseni ja puolestani – sinänsä tarkoittamatta mitään pahaa – että olen kotoisin Pakistanista. Kun korjasin häntä ja sanoin olevani Ahvenanmaalta, tämä sisään pamahtanut mies hermostui siitä, että määritän itseni suomalaiseksi ja alkoi laukoa rasistisia herjauksia. Suomenkieleni on niin rajallinen, että ymmärsin osan hänen sanomastaan, mutten pystynyt puolustamaan itseäni. Muut hoitivat tilanteen ja mies heitettiin ulos. Ja minä kun vain yritin luoda turvallisen tilan rodullistetuille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneet taiteesta. Problemaattisia tasoja oli niin paljon, että menin aivan lukkoon.

Miten tuollaisesta voi palautua ja jatkaa taiteen tekemistä? Kuulostaa pelottavalta.

Aina kun on inklusiivinen, on samaan aikaan eksklusiivinen. Se pitää hyväksyä. Aina kun yrittää sanoa jotakin näistä asioista, ottaa riskin. Rasismi nostaa jälleen päätään Euroopassa, ja myös minun täytyy yrittää selviytyä jokaisesta päivästä ihan vain ihmisenä. Synkimpinä hetkinäni palaan ajatuksissani Kiasman ARS 11 -näyttelyyn. Siellä oli pelkästään afrikkalaistaustaisia taiteilijoita, jotka tekivät anteeksipyytelemättömiä, isoja, kolonialismia, rasismia ja diasporaa käsitteleviä kokonaisuuksia itseltä itselle. On edelleen lohdullista ja hauskaa, miten he ottivat kokonaisen museotilan haltuun.

Mutta eikö taiteen pitäisi ylittää tällaiset asiat nykyään?

Sen sijaan, että taide opettaa vain historiaa uusista näkökulmista, se voi myös opettaa meitä olemaan hiljaa, lakata kyselemästä näitä iänikuisia kysymyksiä sukupuolesta, kulttuurista ja ulkonäöstä. Se on oma, visuaalinen kielensä. Mutta huomaan kyllä, että rajanveto menee hyvin usein siinä, onko katsoja valkoinen vai ruskea. Kamppailen edelleen sen kanssa, että huomaan selittäväni itseäni valkoisille vertaisilleni. Taidekenttä ei välttämättä ole turvallinen tila meille vieläkään.

Sinä olet taiteilija, joten et varmaankaan lakkaa tekemästä taidetta, vaikka se olisikin rankkaa. Mutta miksi juuri identiteetti, mikset tee taidetta jostakin muusta aiheesta, jossa riskit olisivat kenties pienemmät?

Aluksi valitsin olla valokuvaaja, ja kuvasin paljon abstrakteja asioita, kuten tunteita. Sitten huomasin, että taustalla on koko ajan kysymys identiteetistä. Nyt ei ole enää kyse valinnasta. Tämä on kutsumukseni elämässä, ja se on sekä siunaus että taakka. Mutta minä en myöskään voi positioni ja ulkonäköni vuoksi valita toisin, koska mitä tahansa teen, olemukseni seuraa mukana. Mieluummin pitäisi kysyä, että miksi valkoiset taidekentän ihmiset valitsevat kyseenalaistaa juuri ruskeaa taidetta ja laittaa sen aina samaan laatikkoon.

Mitä sitten aiot tehdä seuraavaksi?

Näytin juuri töitäni Rotterdam Photo Festivalilla. Tällä hetkellä käynnistelen tuoksuihin liittyvää työtä. Se tuntuu juuri nyt kieleltä, jota minun kannattaa käyttää aiheeni käsittelyyn. Välitiloihin ja muistoihin ja identiteettiin liittyy paljon tuoksuelementtejä, joiden kautta asiaa voivat lähestyä myös ne, jotka eivät syystä tai toisesta ymmärrä tai näe visuaalisen ilmauksen kautta kertomiani asioita. En myöskään usko itse pystyväni tavoittamaan identiteetin syvintä olemusta ilman että otan huomioon tuoksuja.

 Mutta nämä ovat isoja asioita, joihin tarvitsen tiedemiesten apua ja paljon aikaa ja rahaa. Välissä pitää tehdä muutakin. Maaliskuussa julkaistaan Ahvenanmaan uusi postimerkki, jonka olen suunnitellut. Ahvenanmaalla elää yli sata eri kansallisuutta ja siellä puhutaan ruotsin lisäksi yli kahta tuhatta eri kieltä. Yritin oman identiteettini kautta tallentaa tämän voimavaran postimerkin kokoiseen tilaan.