Q&A: Johannes Anyuru

Teksti: Victoria Oddum
Kuvat: Dora Dalila Cheffi
Kesäkuu 8, 2018

Mitä seurauksia koituu siitä, että työskentelee rodullistettuna muslimina kirjailijana Ruotsissa?

Tuo on hyvin monimutkainen kysymys ja luulen, että seuraava romaanini käsittelee sitä. Näen identiteetin ikään kuin valuuttana, niin hyvässä kuin huonossa. Toisin sanoen ei ole välttämättä vain huono asia olla esimerkiksi muslimikirjailija – se on vain erilaista.

Kun ensimmäinen runokokoelmani Det är bara gudarna som är nya julkaistiin, sitä kutsuttiin maahanmuuttajarunoudeksi. Ei vähätellen, vaan pikemminkin niin, että tässä on jotakin eksoottista ja kiinnostavaa. Oli selvää, että sellaiselle äänelle oli kaipuu. Itse ajattelin vain kirjoittavani runoja enkä nähnyt itseäni maahanmuuttajarunoilijana.

Itse asiassa vihasin sitä leimaa, jopa niin paljon, että lopetin niin sanotuista maahanmuuttaja-aiheista kirjoittamisen. Pitkään kirjoitin vain kuolemasta ja ystävyydestä ja muista abstrakteista asioista.

Sitten on myös väistämätön tietoisuus itsestä. Minulle on luonnollinen osa kirjoittamista ottaa huomioon se, että olen nimenomaan musta ihminen, joka tätä tarinaa kertoo. On asioita, joita joku muu voisi mutta joita minä en voi muslimina kirjoittaa. Muslimina saa esimerkiksi varoa, ettei ole poliittisesti radikaali. Mutta toisaalta tämä itsetajunnan vaatimus alkaa vähitellen olla todellisuutta jokaiselle. Rodullistettuina ihmisinä meillä on tavallaan etulyöntiasema, koska meillä on koko elämämme verran kokemusta siitä. Oikeastaan nykyään saattaa olla hieman hankalaakin kirjoittaa romaani, jos on valkoinen mies. Aikamme suuret kysymykset käsittelevät maahanmuuttoa, identiteettiä ja sortoa. Lukijoille voi olla arveluttavaa, jos valkoinen mies kirjoittaa näistä asioista.

Silti, tämä asia on meille valttikortti vain valitettavasta syystä. On traumaattista joutua jo kymmenvuotiaana huomaamaan, että omasta ihonväristään ja muiden suhtautumisesta siihen joutuu olla jatkuvasti tietoinen. Tajuta, että saattaa joutua väkivallan kohteeksi.

 Ensimmäinen julkaistu teoksesi, runokokoelma Det är bara gudarna som är nya, julkaistiin jo vuonna 2003. Milloin ja miten aloit kirjoittaa?

Aloitin kirjoittamisen kouluikäisenä. Rakastin kirjoitustehtäviä. Esitin tekeväni matikantehtäviä pulpettini suojassa mutta oikeasti kirjoittelin Star Warsista ja sarjakuvista innoittuneita sci-fi-tarinoita. Kun löysin hiphopin varhaisteininä, aloin kirjoittaa riimejä ja räpätä englanniksi. Mutta rap ei koskaan ollut alustani. En osannut ilmaista itseäni sitä kautta, minusta tuntui aina siltä kuin olisin vetänyt roolia. Kuusitoistavuotiaana sain käsiini sattumalta beat-runoilija Allen Ginsbergin tuotantoa. Rakastuin runouteen, koska löysin vihdoin kielen, joka salli minun olla herkkä ja rehellinen. Aloin itsekin kirjoittaa runoja. Se oli minun tapani arvostaa ja ymmärtää runoutta.

Sittemmin olet kirjoittanut proosaa ja nykyisin olet palkittu kaunokirjailija. Millaista on ollut siirtyä runoudesta kertomakirjallisuuteen?

Totta puhuen aloin kirjoittaa romaaneja, koska rakastuin espanjalaiseen naiseen ollessani 28-vuotias. Hän särki sydämeni. Ajattelin saavani hänet takaisin, jos kirjoittaisin romaanin rakkaustarinastamme ja se käännettäisiin espanjaksi – runoutta kun ei erityisemmin käännetä. Mutta romaani oli surkea eikä sitä käännetty.

Tuo ensimmäinen romaanini oli kuin pitkä runo, josta puuttuivat ne piirteet, jotka tekevät runosta hyvän. Se oli vain itselleni mieluisia mielikuvia ilman rakennetta. Ollakseen kaunokirjailija on alettava miettiä hiukan rakennettakin. Miten kerron tämän tarinan jännittävällä tavalla? Miten säilytän lukijan mielenkiinnon? Kuinka rakennan päähenkilön? Runous voi näyttää miltä hyvänsä ja toimia silti. Romaanista taas tulee helposti tärkeilevä ja tylsä, jos tekee niin. Runoudesta proosaan siirtyessä joutuu opettelemaan paljon uutta, ja minun oli opittava epäonnistumisen kautta.

 Mainitset rakenteen tärkeyden. Viimeisintä romaaniasi, August-palkittua He hukkuvat äitiensä kyyneliin, on ylistetty muun muassa sen monimutkaisesta rakenteesta. Suunnitteletko tarkkaan ennen kuin alat kirjoittaa vai annatko vain kynän sauhuta?

Teen hieman molempia. Tyypillisesti keksin jonkun idean, ja kirjoitan katkelman kohtausta nähdäkseni, millainen se on, miltä se tuntuu ja maistuu. He hukkuvat äitiensä kyyneliin alkoi hyvin erilaisena romaanina. Aluksi minulla oli vain idea, että joku herää sairaalassa ja huomaa ulkona satavan lunta, vaikka on kesä. Sitten sain ajatuksen lisätä hyperajankohtaisia teemoja kuten terrorismi, islamofobia, fasismi… asioita, joita romaani oikeasti käsittelee.

Joskus saan loistavalta tuntuvan idean, joka ei kirjoitettuna toimikaan. Ja joskus saan idean, josta olen epävarma, mutta joka toimiikin lopulta hyvin. Epäröin esimerkiksi kirjan panttivankikohtausta, mutta kun rupesin kirjoittamaan sitä, huomasin heti löytäneeni jotakin mielenkiintoista.

Kirjoittamisprosessiini kuuluu paljon uudelleenjäsentelyä. Kyllä minulla on ajatus siitä, mihin suuntaan tarina on menossa, mutta toistaiseksi en ole koskaan kirjoittanut kirjaa, jonka lopun olisin osannut ennustaa. Tälle viimeisimmällekin kirjalle oli lukuisia eri lopetuksia.

He hukkuvat äitiensä kyyneliin käsittelee hyvin poliittisia aiheita. Sinua on myös kuvailtu aktivistiksi. Minkä puolesta taistelet?

En tiedä kutsuisinko itseäni aktivistiksi, pikemminkin vaan tempaannun aktivismiin mukaan silloin tällöin. Poliittisena kirjailijana on tärkeää astua siihen maailmaan ajoittain. Haluan pystyä kirjoittaa suurista kysymyksistä olematta banaali. Miten voisin muka kirjoittaa oikeudenmukaisuudesta tai ihmisyydestä, jollen osallistuisi taisteluun niiden puolesta? Tästä syystä koen välillä pakotteen osallistua asioihin, joihin poliittiset aktivistit pyytävät minua mukaan. Yhtenä vuonna matkasin Ship to Gaza -nimisen järjestön mukana ja kirjoitin kirjan nimeltä En civilisation utan båtar siitä, kuinka odotimme Ateenassa noustaksemme laivaan. Matka tapahtui sinä kesänä, kun Kansainvälinen valuuttarahasto IMF vaati Kreikkaan talouskuria ja Ateenassa oli paljon mellakoita.