Q&A: Caroline Suinner

Teksti: Fiona Elone
Kuvat: Caroline Suinner
Huhtikuu 4, 2019

Sinulla on taitelijaresidenssi Vuotalossa tämän kevään ajan. Mitä se tarkoittaa käytännössä?
Taiteilijaresidenssi mahdollistaa työskentelyn jonkin tietyn aiheen parissa sovitun periodin ajan. Yleensä se tarkoittaa siirtymistä jonnekin muualle, kotimaassa tai ulkomailla. Tällä kertaa Vuotalo halusi kuitenkin rakentaa näyttelyn paikallisen residenssitaiteilijan kanssa.

“Mitä me tolle sun tukalle tehdään.” on prosessinäyttely. Milaisia välimuotoja se on ottanut ja ottaa kehityksessään kohti valmista kokonaisuutta?
Prosessinäyttely on kasvanut asteittain noin viiden kuukauden ajan ideasta toteutukseen. Se alkoi suunnitelman laatimisesta työhuoneeseen, jossa rakentui ”Onks toi sun oma.” -peruukki-installaatio. Ohjelmassa on ollut taiteilijatapaamisia ja minifestareita keskittyen hiuksiin sekä ilta, jossa leikattiin ja laitettiin hiuksia yhdessä. Suurimpana osana tätä kaikkea kuitenkin on ollut kuvauspäivät, joissa olen saanut kohdata ihmisiä haastattelemalla ja kuvaamalla heitä. Niiden tuominen fyysisesti tilaan on prosessin viimeinen askel ennen kevättä. Toivon, että projekti jatkuu sähköisessä muodossa tämän jälkeenkin.

Mistä idea hiuksia käsittelevään näyttelyyn sai alkunsa?
Silloinen tuottaja Efe Ogbeide laittoi kiertävän mailin, jossa etsi tekijää hiustematiikkaa käsittelevälle prosessinäyttelylle. Aihe kolahti ja me lähdimme työstämään Vuotalon antaman raamin mukaan sitä, mitä se voisi olla. Erityisesti minua kiinnosti se, mitä hiukset kertovat ihmisistä, millasia mielikuvia meillä nousee muista ja millaisia suhteita meillä on esimerkiksi muiden hiuksiin. Kiinnostuin myös alueellistumisesta ja siitä kertovatko hiustyylit jotain suhteessa siihen.

Kerrot, että haluat selvittää, mitä hiukset merkitsevät ihmisille. Mikä on suhteesi omiin hiuksiisi?
Suhteeni omiin hiuksiini on vähintään erikoinen. Olen vuosien varrella kokenut paljon erilaisia vaiheita, joista toiset ovat olleet tunteellisempia kuin toiset. Hiukset ovat tällä hetkellä minulle itseilmaisun muoto ja vahvasti osa identiteettiäni. Olen monen vuoden peruukkien hyllyttämisen jälkeen ottanut ne taas kehollisuuteen linkittyneen rauhan myötä käyttöön. Muuten pidän omat hiukseni mieluiten lyhkäisinä, koska tällä hetkellä muuntautumiskyky, helppohoitoisuus ja nopeus ovat minulle prioriteetteja hektisen elämäni keskellä. Usein haaveilen pitkästä afrosta, mutta hiuksieni kasvattaminen vaatii aikaa, rahaa ja paljon rakkautta.

Kerrot näyttelymateriaaleissa haluavasi aloittaa keskustelun siitä millainen aikamme hiusjalajälki on. Mitä se tarkoittaa ja miksi juuri nyt?
Se tarkoittaa kuvaa alueellisesta ja tunnepohjaisesta kokemuksesta hiuksiin. Kuvaa jostain pysyvästä, mutta kuitenkin eteenpäin liikkuvasta ja muuntautuvasta asiasta.

Haluan dokumentoida ja luoda yhteistä hiustarinaa ihmisten välille, jotka eivät muuten kohtaisi. Haluan, että kyseenalaistamme sitä, millaista hiusta pidetään normaalina ja että ymmärtäisimme moninaisuudenkin useita uloittuvuuksia.

Olet kuvannut kevään aikana kymmeniä eri ihmisiä. Minkälaisia ihmisiä ja hiuksia näyttelyssäsi nähdään?
Halusin, että ne jotka osallistuvat projektiin, saavat itse lähestyä minua. Olisi tuntunut väärältä painostaa ihmisiä näin henkilökohtaisen aiheen äärellä. Vähän siltä kuin tunkisi sormia jonkun hiuksiin ja kysyisi että ”miks nää on tälläset”. Tylsää vastata että kaikenlaisia, mutta se on aika pitkälti totuus.

Onko Suomessa muita tekijöitä, jotka ovat inspiroineet sinua tekemään MMTSTT-näyttelyn?
Hiukset sinänsä eivät ole uusi ajatus ja ne liittyvät mielestäni niin oleellisesti identiteettiin, etten edes yrittänyt lähteä tekemään mitään ennalta näkemätöntä ja päräyttävää. Isona inspiraation lähteenä tähän näyttelyyn toimi Nayab Ikramin meillä toimistollakin roikkuvat työt hänen teossarjastaan In Between. Visuaalisia vaikutteita ja värejä olen ehkä poiminut tämän hetken pop-kulttuurista ja somesta, hiphop- ja musikkivideomaailmasta. Minulle myös itähelsinkiläisyyden ja lähiöelämän ajatukseen liittyy vahvasti ruskeus, räppi ja ehkä loppupeleissä kun tätä näyttelyä katsoo, huomaa miten tämä aihe on myös selkeästi koskettanut kuvaamiani ihmisiä.

Onko näkemyksesi erilaisista hiusidentiteeteistä tai suhteesi omiin hiuksiisi muuttunut näyttelyn aikana?
Olen tullut tietoiseksi siitä, miten nämä asiat koskettavat lähes poikkeuksetta kaikkia meitä, koska kaikilla meillä on jonkinlainen suhde hiuksiimme. Monet ovat yllättyneet myös siitä, miten monitasoista ja monimutkaista tunnehistoriaa ja poliittista historiaa hiuksiin liittyy. Voimmeko esimerkiksi puhua siitä, millaiset hiukset ovat maamme päättäjillä tai oletko sinä värjännyt hiuksesi uudistumisen hetkellä?

Onko jokin jo kuulemissasi ja ikuistamissasi hiustarinoissa yllättänyt sinut?
Olen ollut erittäin yllättynyt siitä, miten avoimesti ihmiset ovat suhtautuneet projektiin, ja kertoneet kipeitäkin tarinoita ja kokemuksiaan minulle. “Mitä me tolle sun tukalle tehdään.” iskee havaintojeni mukaan aika monen ruskean tytön coreen. Myös se miten muodostamme tunnesiteitä omien lapsiemme, vanhempiemme ja puolisoidemme hiuksiin on mielenkiintoista. Itse muistan lapsena suuttuneeni kovasti äidilleni kun hän leikkasi pitkät vaaleat hiuksensa polkaksi.

Mitä toivot näyttelyn avaamalta keskustelulta tulevaisuudessa?
Minulla ei ole suoranaisia odotuksia siitä, mitä keskustelun tulee olla ja miten sen tulee jatkua. Näyttely on avannut jo nyt useita keskusteluja koskien ruskeaa taiteilijuutta, ihmisten välistä tasa-arvoa, muuntautumista, trendejä ja tulevaisuuden utopioita. Toki toivon aina, että riippumatta siitä miltä me näytämme ja millaisia olemme, saisimme olla yksilöinä turvassa toiseudelta.

Caroline Suinnerin Mitä me tulle sun tukalle tehdään. -prosessinäyttely Vuotalon galleriassa 25.5.2019 saakka. Löydä lisää kuvia ja tietoja somesta hastägillä #mmtstt.