Teksti: Koko Hubara
Kuvat: Savukeidas Kustannus
Huhtikuu 18, 2018
Essee, etenkin henkilökohtainen ja kulttuurikritiikkinen sellainen, taitaa elää jonkinlaista uuden tulemisen aikaa. Maailmalla Joan Didionin 1970-luvun teokset Slouching Towards Bethlehem ja Where I Was From myyvät jälleen hunajaa, ja Lena Dunham on jatkanut Girls-tv-sarjasta tuttua, tunnustuksellista ja massoihin uppoavaa tyyliään Sellainen tyttö -esseekokoelmallaan. Meillä Suomessakin on julkaistu viime aikoina kiiteltyjä ja monipuolisia kokoelmia muun muassa Anteilta Arnkil ja Hurskainen. Eittämättä somella on ollut näppinsä pelissä. Sen myötä tiedetään, että mielipiteitä ja näkökulmia on vähintään yhtä paljon kuin pyllyreikiä, eikä sitä pelkästään tiedetä tässä maailmanajassa, vaan se on myös toivottavaa. Tämä jos mikä on otollista maaperää esseistiikalle.
Yhtäältä moni vanha kirjoittaja on saanut uuden elämän Tumblrin ja Instagramin neliön muotoisissa kuvissa, joihin mahtuu yksi pieni, päräyttävä sitaatti kerrallaan; toisaalta hyvin kirjoitetut blogit tulevat välillä lähelle esseen rakennetta koettaessaan yhdistää henkilökohtaisen ja yleisen leikkauspisteitä helposti omaksuttavaan muotoon. Somen myötä esseistä on hävinnyt niitä kenties aiemmin painanut elitistinen leima, pölyisyys. Olemme kansakuntana nyt valmiimpia esseille kuin koskaan aikaisemmin.
Tietysti sekin auttaa, että esseiden kirjoittaja on yksiselitteisen taitava. Sen taas tietää siitä, että kirjaan pystyy uppoutumaan täysin, olosuhteista huolimatta. Silvia Hosseinin esikoisteos, yhdeksän esseen kokoelma Pölyn ylistys veti toisen pääsiäispäivän täyteenpakkaamassa Hoplopissa, satojen kiljuvien, suklaamunaövereissään sekoilevien lasten keskellä mukaansa niin, että paikka, aika ja vanhemmuus unohtuivat täysin. Tekstit liikkuvat huonon ja ylevyyden sekä sivistyksen ja sivullisuuden käsitteiden äärellä ja välillä niin dynaamisesti, että kadotin lapseni tunniksi ilman että edes huomasin sitä.
Sillä aikaa kun kuusivuotias kenties roikkui pää alaspäin trampoliinista tai laski muovitulivuorta pitkin alas päin toisia, pienempiä lapsia, minulle selvisi Hosseinin kirkkaan ja hykerryttävän kirjallisen ilmaisun avulla, mikä yhteys on lifestyle-bloggareilla ja kaunokirjallisuuden dystopioilla, R. Kellyllä ja syyskuun 11. päivän terrori-iskuilla, tai 1700-lukulaisella filosofi Edmund Burkella ja Al Pacinon tavaramerkillä, huudolla. Yhtä lailla yllättävillä näkökulmaratkaisuilla Hosseini kirjoittaa myös Dubain arkkitehtuurista, Leonard Cohenin huonoimmasta levystä Death of a Ladies’ Manista, ja Keanu Reevesin ilmeistä.
Kulttuuriesseiden paras anti ja kenties tärkein tehtävä ylipäätään on, se että niiden kautta voi muistaa sellaisia asioita, jotka ovat joskus herättäneet arjen horroksesta ja tuottaneet nautintoa, mutta jotka ovat päässeet elämän liemissä lilluessa unohtumaan. Hosseini muistuttaa Davideista Grossman ja Mitchell, Susan Sontagista ja Miranda Julysta. Hän nostaa esiin myös jokaista valtiotieteilijätyttöä sykähdyttäneen Jorge Luis Borgesin kartta-tarinan ja Jean Baudrillardin sitä ruotivan Simulacrum and Simulation -teoksen, jota pohtii lyhyesti myös toinen kevään hittiesseisti Zadie Smith kokoelmassaan Feel Free – ja tulee kiinnittäneensä Pölyn ylistyksen osaksi orastavaa keskustelua tarpeesta uudelleentarkastella postmodernismin kykyä selittää aikakautta, jossa elämme.
Vaikka näkökulmat ovat ilahduttavia, Hosseinin esseet ovat rakenteeltaan ja kieleltään hyvinkin perinteisiä, silloinkin kun niitä rikkoo rivo seksihuumori. Siitäkin huolimatta, että välillä huomaa miettivänsä osan teksteistä olevan hieman liian kaukaa haettuja (onko aina pakko viitata Van Goghiin, Michelangeloon ja Medicien sukuun, kun kirjoittaa kulttuurista?), teos on tuore ja helppolukuinen.
Hosseini on ammatiltaan lukion äidinkielen opettaja, ja se näkyy. Hän on kuin rento mutta määrätietoinen sijaisope Michelle Pfeirrer elokuvassa Levottomat sielut, sillä erotuksella, että hän ei korvaa Dylan Thomasia Bob Dylanilla, vaan rohkaisee tarttumaan molempiin ja lisää päälle vielä David Humen. En pelkästään naura ääneen lukiessa, vaan myös huomaan selittäväni joka käänteessä ihmisille asioista, joista Hosseini kirjoittaa, kuin ihastunut teini. Tuntuu, että kaikki on hetken kirkasta. Olo on kuin juuri siivoamisen jälkeen, kun pyykkikori on tyhjä tasan niin kauan että sinne heitetään imuroimisesta hikeentyneet verkkarit ja aurinko seuraavana aamuna taas paljastaa pölyn ja kaiken merkityksettömyyden – tai kun muistaa olevansa äiti ja tajuaa kadottaneensa lapsensa.