Pääkirjoitus: Heiltä heille

Teksti: Koko Hubara
Kuva: Toni Härkönen
Heinäkuu 12, 2017

Nämä pääkirjoitukset on julkaistu vuosina 2017-2021 silloisen päätoimittajan Koko Hubaran toimesta.

Aika ajoin minulta kysytään, miksi pitää olla olemassa joku ihmeen meiltä meille -media? Mikä vika on vaikkapa tavan sanomalehdissä, nehän ovat objektiivisia, puolueettomia ja laadukkaita? Mitä ihmeen väliä sillä on onko toimittaja valkoinen vai ei?

Ei sillä pitäisikään olla väliä, mutta kun sillä on. Ei varsinaisesti sillä, mikä toimittajan työtä tekevän ihmisen ihonväri on, vaan sillä ymmärtääkö ihminen ihonvärinsä implikaatiot ja vaikutukset siihen, miten lehtijuttu syntyy – varsinkin silloin kun juttu käsittelee rasismia, ruskeutta/ei-valkoisuutta, maahanmuuttoa, rodullistamista tai näiden kaltaisia aiheita.

Otetaan esimerkki.

Helsingin Sanomat julkaisi Politiikka-osaston alla 7.7. jutun otsikolla ”HS-gallup selvitti, mihin maahanmuuttajan tulisi sopeutua Suomessa: Kaikkia pitää voida kätellä, mutta hiihtää ei tarvitse osata”. Jutussa kerrottiin noin tuhannen hengen otannasta, jolta oli kyselty vähimmäisvaatimuksia, joihin maahanmuuttajien pitää sopeutua muuttaessaan Suomeen.

Gallupin lisäksi juttuun haastateltiin kahta maahanmuuttajaa (työssäkäyvää, huivitonta naista), jotka toivat auliisti esiin sen, kuinka itsestä ei pidä tehdä numeroa, mitään ei oikeastaan saa vaatia ja että ”kotimaan tavoista kiinni pitäminen vaikeuttaa kotoutumista ja heikentää siihen tarvittavaa motivaatiota”.

Gallupiin vastanneista enemmistön mielestä molempia sukupuolia on käteltävä, erillisiä uimahallivuoroja ei pidä järjestää sukupuolen perusteella, olisi hyvä saunoa alasti, hijabia ei oikein voisi pitää julkisissa viroissa, mutta palveluammateissa se voisi olla mahdollista. Työajalla ei saa rukoilla, mutta karjalanpaistia ei ole pakko osata valmistaa. ”Maamme”-laulua ei ole pakko osata ulkoa eikä jääkiekkoa tarvitse seurata.

Minä en ole maahanmuuttaja, mutta tulen kohdelluksi sellaisena jatkuvasti sen vuoksi miltä näytän ja sen vuoksi minkäniminen olen. Usein tällaisia artikkeleita lukiessani tulee mieleen, että maahanmuutto ei ole ydinkysymys lainkaan, vaan se on ruskeus, ei-valkoisuus. Ja siksi tämäkin juttu teki minut pohjattoman surulliseksi.

Haluaisin etsiä siinä haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä he olisivat sanoneet jos toimittaja olisi ollut ruskea? Tai jos keskustelu olisi käyty suljettujen ovien takana, ihan vain tyttöjen kesken? Mitä he sanoisivat ylipäätään valkoisille ihmisille, jos heidän ei tarvitsisi arkailla, pelätä?

Haluaisin kertoa heille tietäväni karvaasta kokemuksesta, että on ajanhukkaa mielistellä valkoisia toimittajia tai ylipäätään valkoisia ihmisiä.

Heille ei nimittäin riitä mikään. Heidän arvonsa ja asetelmansa ovat objektiivisia, puolueettomia, laadukkaita – ja meidän on ikuisesti sopeuduttava niihin, mutta he eivät siltikään välttämättä hyväksy meitä.

Katsotaanpa.

Kättelen kaikkia, mutta aina ei minua kätellä takaisin. Omasta uskonnostani ja elämänpiireistäni johtuen minua eivät ole yleensä kätelleet (tai katsoneet silmiin) ortodoksijuutalaiset miehet. Suomalaisissa lehtijutuissa, niin tässäkin HS:n jutussa, kysymys kehystetään poikkeuksetta muslimeihin liittyväksi ongelmaksi. Myös huivikysymyksen kohdalla on kyse samasta asiasta, islamofobiasta, vaikka jälleen kerran, olen nähnyt toisessa kotimaassani Israelissa elämäni aikana arviolta tuhansia ihmisiä erilaisissa tehtävissä yhteiskunnan osa-alueilla huivit tai turbaanit tai kipat päässä (sekä muslimeja että juutalaisia että esimerkiksi Hebrew Israelites -kristittyjä, katolilaisia nunnia tai sikhejä). Aivan hyvin jokainen heistä näytti selviytyvän työtehtävistään, tapahtuivat ne sitten pankissa, koulussa, kaupassa, falafel-kojussa tai parlamentissa.

En ole pystynyt käymään uimahalleissa ja uimarannoilla päiväsaikaan pitkiin aikoihin – itse asiassa uskaltauduin muutama päivä sitten altaalle ensimmäistä kertaa vuosikausiin – siksi, että minulla on syömishäiriö ja ahdistun valtavasti jos kehoa täytyy näyttää monelle ihmiselle yhtä aikaa. Koska syömishäiriöni liittyy muun muassa lapsena kokemaani seksuaaliseen väkivaltaan (valkoisen miehen taholta), haluaisin harjoitella julkisissa tiloissa olemista pelkässä naisseurassa näin ensi alkuun. Myös saunominen alasti tuottaa vaikeuksia, haluaisin koettaa sitäkin turvallisessa tilassa. Tällä hetkellä en koe, että voin vaatia sellaista. Vaihtoehtoni on joko olla uimatta tai taistella itseni puolialasti julkisille paikoille ja ottaa paniikin ja ahdistuksen riski. Siksi, koska Suomi on tasa-arvoinen maa eikä täällä tapahdu asioita, joilta naiset haluaisivat pysyä turvassa. Sydämeni särkyy kun ajattelen, miten monelta nuorelta ihmiseltä jaa kokematta liikunnan ilo ja yhteys omaan kehoon, koska sitä ei anneta tehdä heidän omilla ehdoillaan siksi että tasa-arvo ja verorahat tai mitä ikinä.

Väitän osaavani Maamme-laulun ulkoa; teen harvoin voimakkaantuoksuista ruokaa (tekisin mielelläni vaikkapa erästä thaimaalaista nuudelimössöä jonka ohjeen sain Pirkka-lehdestä, mutta lapseni haluaa aina nakkikeittoa, porkkanalettuja ja nugetteja); osaan tehdä karjalanpaistin vaikka silmät kiinni koska olen myös karjalainen. Hiihtää en osaa enkä seuraa jääkiekkoa, koska vihaan urheilua.

Olen aina käynyt töissä ja noudattanut lakia ja toteuttanut kulttuureitani ja uskojani lähinnä oman kotini seinien sisäpuolella (olen kyllä rukoillut ja paastonnut työajalla, koska sitäkin tekevät muutkin kuin muslimit), mutta se ei ole tehnyt minusta valkoisten ihmisten silmissä yhtään sen suomalaisempaa. Heillä on silti jatkuva oikeus kysellä, udella, kyseenalaistaa, kieltää ja viedä suomalaisuuteni, niin sanomalehtien sivuilla kuin yksityiselämässä. Joskus saan almun: minulle sanotaan, että sä et oo niin kuin ne muut, sä et elä meidän verorahoilla, sä oot hyvä mamu, hehe.

Kysynkin, mistä tällaiset käsitykset tulevat? Etteivät vain median representaatioista?

Haluaisin etsiä jutussa haastatellut naiset käsiini ja kysyä heiltä, mitä menetettävää meillä on, jos vain elämme juuri niin kuin haluamme, kuten aina silloin kun valkoisuus ei ole vaatimassa meiltä selityksiä ja niiauksia. Mitä jos elämme niin kuin tämä maa olisi meidän kotimme?

Jos Helsingin Sanomissa olisi ruskeita toimittajia, tai edes jonkinlaiseen itsekritiikkiin kykeneviä, positionsa ymmärtäviä ja siitä kiinnostuneita valkoisia toimittajia, ehkä joku joskus pysähtyisi toimituspalaverissa ja sanoisi, että hei, mikä tämän gallupin ja siitä kirjoitettavan jutun pointti oikeastaan on? Sen sijaan, että me teemme taas n:nnen kerran tämän tällaisen jutun, jossa puhutaan epämääräisesti ”maahanmuuttajista” ja ”huivista” ja ”rukouksista”, miksemme pureutuisi vaikkapa islamofobia-aiheiseen tutkimukseen, ortodoksijuutalaisten, tai herra paratkoon, valkoisten kristittyjen miesten sukupuolikäsityksiin, tai vaikkapa ei-valkoisten kokemaan institutionaaliseen rasismiin, joka vaikuttaa olevan pitkälti riippumatonta siitä, mikä heidän oleskelustatuksensa tai syntymämaansa on. Tai mitä jos aloittaisimme siitä, että myöntäisimme itsellemme ja lukijoillemme – joista kasvava osa on ei-valkoisia – ettemme ole aina puolueettomia emmekä edes pyri siihen?

Ei juttu silti läpeensä surkea ole. Siinä haastatellaan kehittämispäällikkö Annika Forsanderia työ- ja elinkeinoministeriön kotouttamisen osaamiskeskuksesta. Hän tuo esiin, että maahanmuuttajat ovat monimuotoinen ryhmä joiden arvoista on vaikea tehdä yleistyksiä. Hän muistuttaa myös että maahanmuuttajien käsityksiä suomalaisesta tasa-arvosta ei ole tutkittu. Tässäpä heti pari juttuideaa toimittajille: mitä jos haastattelisitte ei-valkoisia ihmisiä/maahanmuuttajia joskus myös juttuihin joiden konteksti ei ole ruskeus/maahanmuuttajuus/suomalaisuudelle nöyristely? Ja mitä jos tekisitte jutun siitä, miten suomalainen tasa-arvo näyttäytyy tänne tuleville ja täällä eläville ei-valkoisille ihmisille?

Niin, sitä Ruskeat Tytöt tekee jo joka päivä. Niin kauan kuin kaikki suomalainen media on heiltä heille, tarvitaan meiltä meille -mediaa.