Pakina: Kotimaasääntö

Teksti: Ervin Latimer
Kuvitus: Ervin Latimer
Marraskuu 25, 2021

Sitä vaan jäin miettimään, että mitkä ovat säännöt sille, että jokin maa on se toinen kotimaa? Onko riittävää, että toinen vanhemmista on sieltä jostain? Entäs jos en ole itse koskaan käynyt siellä?

Kauanko minun pitää hikoilla jossain päin jenkkejä, että voi sanoa, että olen myös sieltä? Olen asunut kyllä New Yorkissa, mutta ei minun perheeni ole sieltä, he ovat South Carolinasta. Riittääkö, että olen maksanut Isoon Omenaan veroja? Tosin Suomen verottaja muistutti monimutkaisten mätkyjen avulla, etten koskaan menettänyt verovelvollisuuttani Suomineidolle. That bitch made sure to get her coin.

Passi varmaan kertoo jotain, mutta entäs se aika, kun sain Yhdysvaltojen passin, mutta en ollut vielä käynyt siellä? Että kun John F. Kennedyn lentokentän tullissa sanottiin “welcome home, sir”, niin olisiko pitänyt korjata “not yet, girl”, vai tuliko lauseesta validi juuri sillä hetkellä, kun astuin keltaisen rajaviivan yli?

Entä äänestäminen, sehän merkkaa varmaan jotain? Tosin senkin olisin voinut tehdä niin, etten olisi käynyt edes koko maassa. Presidentinvaaleissa äänestäminen on joka tapauksessa niin työläs prosessi, että ihan vain saadakseen äänestyslipukkeen sähköpostiinsa, sitä tuntee itsensä jo jonkinmoiseksi Setä Samuliksi.

Joka vuosi lätkän MM-kisoja katsoessa kannustan kyllä vain Suomea! Aina kun joku Mikko tai Mika tai Mikael iskee pallon koriin (or whatever) huudan rystyset valkoisena, erityisesti jos pelaamme USA:ta vastaan.

Mutta olisiko kuitenkin niin, että sääntöjen sijaan toisen kotimaan muodostaa jokin yksilöllinen, abstrakti ja useasta lomittaisesta attribuutista koostuva? Jokin emotionaalinen, jonka vuoksi Paris Is Burning on minulle, mitä Tuntematon sotilas on jollekulle muulle. Jokin sanomaton ja selittämätön, joka saa minut kuuntelemaan Whitney Houstonin “Star Spangled Banner” -taltiointia vedet silmissä, samalla kun valkopäämerikotkat liitävät v-muodostelmassa vasten sinistä tähtitaivasta, jättäen jälkeensä rivin punaisia ja valkoisia viivoja.

Luulenpa, että olen keksinyt kaikista selkeimmän indikaattorin sille, että Yhdysvallat on toinen kotimaani. Kun ihmiset puhuvat kaikesta siitä paskasta, josta Yhdysvallat on vastuussa, oli kyse sitten kapitalismiin liittyvistä haasteista, ympäristöaiheista tai erityisesti sosiaalisista ongelmista, on päällimmäinen tunteeni häpeä. Ei viha, suuttumus tai edes turhautuminen, vaan häpeä.

And honestly, mistä muusta tietää paremmin kuuluvansa johonkin, kuin siitä, että häpeää silmät päästään sen puolesta.