Olen häpeilevä kaappirunkkari

Teksti: Vy Tram
Kesäkuu 13, 2019

Selaan sosiaalista mediaa ja joka tuutista vyöryy asiaa seksipositiivisuudesta: On vaginaan tungettavia yoni-kristallimunia, joiden väitetään vahvistavan pillun seksuaalienergiaa. Tarinoita räjäyttävistä orgasmeista. Lakanoita, jotka ovat täynnä ejakulaation jälkeisiä eritteitä. Tuntuu kuin minut olisi heitetty aikakoneella 1960-luvulle keskelle valkoisten porvarillisten naisten toisen aallon feminismiä, jolloin he vaativat sillä seksuaalista vallankumousta.

Minun on vaikea samaistua tähän kaikkeen, kun istun yksin asunnossani karvaisessa ja lihavassa kehossani lahoavat pikkuhousut jalassa.

Ei ole kyse siitä, ettenkö ymmärtäisi seksipositiivisuuden tarpeellisuutta. Olisi varmaan voimaannuttavaa olla seksipositiivinen, niin kuin pitsialusvaatteisiin pornofantasioita varten pukeutuneet Instagramin bossladyt näyttävät olevan.

Oma seksuaalisuuteni on paljon monimutkaisempi. Sitä ei ratkaista pitsialusvaatteilla tai satasen kristallimunalla.

“Oma seksuaalisuuteni on paljon monimutkaisempi. Sitä ei ratkaista pitsialusvaatteilla tai satasen kristallimunalla.”

Teininä olin kiinnostunut kielletyistä asioista. Minua kiehtoivat lävistykset, tatuoinnit, alkoholi, tupakka ja tietenkin seksi. Se, mikä oli kiellettyä, veti puoleensa.

Teininä tykkäsin kapinoida. Olen väärentänyt lupalapun ja marssinut lävistysliikkeeseen, josta lähdin kotiin naama rei’itettynä. Yritin pukeutua seksikkäästi, poltin tupakkaa ja örvelsin viikonloppuisin pitkin katuja. Minulla oli poikaystävä, myöhemmin muutamia epämääräisiä suhteita.

Hyväksynnän kaipuussa olen maannut miesten kanssa, jotka vähät välittivät minusta. Ihminen, johon olin korvia myöten rakastunut kertoi minulle seksin jälkeen, että kaikki aasialaiset naiset, joita hän on pannut, ovat todella seksuaalisia.

Olin loukkaantunut. Hän ei nähnyt minua itsenäni, vaan yhtenä aasialaisnaisena. Toisekseen hän näki meidät kaikki hyperseksuaalisina esineinä.

Nykyisin silmäni ovat avautuneet miesten motiiveille. Vuosien varrella olen vetänyt puoleeni tyyppejä, jotka eivät näe minussa kuin ”eksoottisuuteni”. Heistä kiihottavinta on ajatus seikkailusta tuntemattomaan ja vieraaseen. Tämä ei ole imartelevaa, vaan ahdistavaa ja alentavaa.

“Olenko siis hyväksyntää hakiessani vahvistanut hyperseksuaalista stereotypiaa aasialaisesta naisesta? Toisaalta pidänkö itsesuojeluvaistollani yllä raiskauskulttuurin retoriikkaa, jossa naisen oma toiminta on syy-seuraus-suhteessa seksuaalisen häirintään ja raiskaukseen?”

Tunnen katumusta, kun muistelen aiempaa seksuaalista käyttäytymistäni. Toivon, että olisin ymmärtänyt, etten tarvitse näiden miesten hyväksyntää.

En pysty identifioitumaan seksipositiiviseksi, vaikka haluaisin rikkoa seksistisiä käsityksiä. Seksipositiiviset naiset leimataan nymfomaaneiksi, samoin kuin aasialaiset naiset hyperseksuaalisiksi.

Haluan tehdä eroa stereotypiaan hyperseksuaalisesta aasialaisnaisesta, koska haluan tulla nähdyksi yksilönä. Haluan myös suojella itseäni pervoilta. Pukeudun peittäviin vaatteisiin, ettei kehoani pystyttäisi seksualisoimaan.

Pelkäänkin, että eroottisesti pukeutuvana seksipositiivisena huutaisin maailmalle: ”Katsokaa, olen aasialainen seksihullu.” Jotkut irstailijat luulisivat, että kutsuisin jokaisen miehen makuhuoneeseeni. Kerjäänkö tällöin omalla seksipositiivisella käytökselläni seksuaalista häirintää ja leimatuksi tulemista?

Hämmentyneet ja ristiriitaiset tuntemukset lisäävät häpeän ja syyllisyyden tunnettani. Olenko siis hyväksyntää hakiessani vahvistanut hyperseksuaalista stereotypiaa aasialaisesta naisesta? Toisaalta pidänkö itsesuojeluvaistollani yllä raiskauskulttuurin retoriikkaa, jossa naisen oma toiminta on syy-seuraus-suhteessa seksuaalisen häirintään ja raiskaukseen?

Tiedän, ettei minun pitäisi syyttää itseäni.

Osaisinpa edes runkata kuin nuo Instagramin häpeilemättömät bossladyt, mutta olen nynny kaappirunkkari. Vedän verhot ikkunoiden eteen, peitän tietokoneeni kameran ja tyydytän itseäni peiton alla. Laukeamisen jälkeen tunnen entistä enemmän häpeää ja syyllisyyttä.

On totta, että yhteiskuntamme tarvitsee seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvien tabujen rikkomista, mutta keskustelun sävyn on muututtava kriittisemmäksi. Auttaako seksistä hehkuttaminen todella rikkomaan seksistisiä ja naisvihamielisiä rakenteita? Epäilen.

Tällä hetkellä keskustelua käyvät vaikuttajat, jotka kaupallisella yhteistyöllä tyrkyttävät vääristävää propagandaa seksuaalisesta vallankumouksesta. Ikään kuin vallankumous saavutettaisiin seksuaalisen suorituskeskeisyyden, haluttavuuden ja seksiroinan voimin.