⌂ Home / Miten puhua ruskeudesta valkoisena vanhempana

Miten puhua ruskeudesta valkoisena vanhempana?

Ruskeisiin Tyttöihin tulee säännöllisesti yhteydenottoja sekä valkoisilta vanhemmilta, joilla on ruskeita lapsia, että jo aikuisilta ruskeilta ihmisiltä, jotka muistelevat lapsuuttaan valkoisen vanhemman kanssa. Yhteinen nimittäjä viesteissä on molemminpuoliset kokemukset siitä, miten vaikea eri ihonväristä ja kulttuureiden välillä tasapainottelusta on puhua perhearjen keskellä. Toimittajamme Ndéla Faye haastatteli kolmeakymmentä Suomessa ja muualla asuvaa henkilöä, joiden toinen vanhempi on valkoinen ja toinen ei, ja koosti sen perusteella parhaat työkalut lapsen kysymysten kohtaamiseen. Haastateltavat halusivat pysyä anonyymeinä.

 

Teksti: Ndéla Faye
Kuvat: Caroline Suinner
Huhtikuu 18, 2019

1. Älä ole värisokea...


Monet valkoiset vanhemmat uskovat värisokeuden olevan toimiva tapa käsitellä sitä, että perheessä on erinäköisiä ihmisiä. Jokainen vanhempi haluaa suojella lastaan yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksilta. Kasvatusretoriikka pyörii usein akselilla mutta me kaikkihan olemme peräisin Afrikasta/me olemme kaikki ihmisiä/kohtelen kaikkia samalla tavalla ja minulle on ihan sama onko ihminen valkoinen, vihreä, musta tai violetti. Värisokea ajattelutapa on kuitenkin siinä mielessä ongelmallinen, että vaikka tiedämme, että on vain yksi ihmisrotu, kohdellaan ei-valkoisia ihmisiä lähes kautta maailman eriarvoisesti suhteessa valkoisiin ihmisiin, halusimme tai emme. Ihonvärin merkityksen kieltäminen voi väheksyä ei-valkoisen lapsen kokemuksia rasismista, joita olisi niiden hankaluudesta huolimatta tärkeä sanoittaa. Jos lapselta kieltää ihonvärin olemassaolon, voivat tarvittavat työkalut rasismin purkamiseen, torjumiseen ja ymmärtämiseen jäädä puuttumaan.

Haastateltavien ajatuksia:


”Valkoisen vanhempani olisi pitänyt kertoa minulle, että ihonvärillä ei ole väliä *kodissamme*, sen sijaan että värillä ei ole väliä maailmassa – koska sillä todellakin on”.

“Toivoisin, ettei valkoinen vanhempani olisi omaksunut niin sanottua värisokeaa kasvatustapaa. Ihonväri ja niin sanottu rotu ovat merkityksellisiä asioita ja ne tulisi tiedostaa. Toivoisin, että hän olisi vaivautunut etsimään lisätietoja afrikkalaisesta perimästäni ja pyrkinyt sisällyttämään sen elämääni. Toivoisin, että hän olisi voinut puolustaa minua ja tukea minua, kun kohtasin rasismia, ja olisi ottanut se vakavasti.”

“Perheeni mustuutta ja valkoisuutta juhlittiin erikseen, mutta se, että olimme näiden kahden maailman sekoitus, oli tabu, ja aihe josta emme ikinä puhuneet. Jos vitsailin sisaruksieni kanssa tai kommentoimme ruskeuttamme, vanhempani olivat järkyttyneitä ja käskivät meidän lopettaa. Olisi ollut paljon hyödyllisempää, jos he olisivat avanneet mahdollisuuden keskustella kulttuurien sulautumisesta. Toivon, että vanhempani olisivat antaneet meille mahdollisuuden esittää kysymyksiä tai puhua kokemuksistamme kahden kulttuurin välillä kasvamisesta.”

”Hän olisi voinut etsiä enemmän tietoa ruskean lapsen äitinä olemisesta, sillä kaikki muut perheessäni ovat valkoisia ja tunsin oloni hyvin yksinäiseksi.”

”Valkoinen vanhempani ei koskaan kyennyt samastumaan mustuuteeni tai tunnustamaan sitä. Hän ei arvostanut mustaa kulttuuria, jota etsin itsenäisesti musiikin, ruoan ja oman olemukseni kautta. Hän halveksui monia asioita, jotka koin tärkeiksi ja jotka olivat osa minua. Se vaikutti syvästi itsetuntooni. Uskon, että tämä ei ollut tarkoituksellista hänen puolestaan, mutta hän, kuten me kaikki, elää eurosentrisessä maailmassa, jossa valkoisuutta ja eurooppalaisuutta arvostetaan – kun taas afrikkalaisuutta ei. En syytä häntä täysin, mutta toivon, että hän olisi avoimempi tunnustamaan tämän yksinkertaisen tosiasian.”

”Olen Kiinasta adoptoitu, ja valkoiset vanhempani lähettivät minut mandariinin tunneille kun olin pieni, mutta teini-ikäisenä kapinoin, enkä halunnut mennä – eivätkä he patistaneet minua, joten se jäi, ja kielitaitoni rapistui. Ulkonäköäni lukuun ottamatta en koe itseäni kiinalaiseksi, ja toivon että vanhempani olisivat iskostaneet minuun ylpeyden juuristani ja etsineet enemmän tietoa kiinalaisesta kulttuurista”.

”Hän olisi voinut etsiä enemmän tietoa ruskean lapsen äitinä olemisesta, sillä kaikki muut perheessäni ovat valkoisia ja tunsin oloni hyvin yksinäiseksi. Hän teki parhaansa, mutta hän olisi voinut esimerkiksi lukea enemmän ja kouluttaa itseään sen sijaan, että olisi kasvattanut minut kuin olisin kuka tahansa (valkoinen suomalaistaustainen) lapsi Suomessa.”

Mitä vanhempi voi tehdä?

  • Kerro lapsellesi hänen omista juuristaan sekä maailmanhistoriasta, ‘rodun’ kysymyksistä ja kolonialismista ikätasoon sopivalla tavalla.

  • Anna lapsen tai nuoren puhua avoimesti kokemuksistaan ja esittää kysymyksiä.

  • Osta lapselle leluja, jotka näyttävät häneltä itseltään.

  • Lue lapselle kirjoja, kuten Jamelan ystävä, Kjambaki, Zaida-sarja ja Mennään jo naapuriin, joissa henkilöinä on ei-valkoisia hahmoja (mutta ole varovainen, että tarina ei aseta ihonväriä tarpeettomasti keskiöön, vaan että sen henkilö vain sattuu olemaan ei-valkoinen).  

  • Voit myös keksiä ja muuttaa kirjojen valkoisille tai eläinhahmoille ulkomaalaisperäisiä nimiä, jotta lapselle normalisoituisi ajatus siitä, että kaikenlaisia ihmisiä ja nimiä on olemassa.

2. … mutta älä myöskään ylikompensoi


Vanhemmuus on rankkaa, riippumatta siitä, minkä värisiä vanhemmat ja lapset ovat. Kaikki me yritämme parhaamme, ja mokaamme takuuvarmasti. Kolmikymppinen kirjailija-toimittaja Ijeoma Oluo kirjoittaa siitä, miten hänen valkoinen äitinsä edelleen opettelee miten olla liittolainen lapsilleen astumatta näiden varpaille. Hän kertoo, kuinka hänen valkoinen äitinsä pelkäsi tulevansa valkoiseksi naiseksi, joka ei tiennyt miten kasvattaa mustia lapsia. Kompensoidakseen epävarmuuttaan hän vei lapsiaan jokaiseen keksimäänsä poc-kulttuuritapahtumaan, katsomaan afroamerikkalaisia elokuvia, puhui lähes lakkaamatta mustien historiasta Amerikassa ja kannusti lapsiaan leikkimään muiden mustien lasten kanssa. Vähempikin olisi riittänyt.

Haastateltavien ajatuksia:


”Äitini on Afrikka-fani: hän kuuntelee afrikkalaista musiikkia, ja on selvästi ylpeä perheeni juurista. Mutta afrokuoseihin pukeutuminen ja ohuiden valkoisten hiusten pitäminen ’afroleteillä’ on noloa. Toivon, että hän pystyisi arvostamaan toista kulttuuria koettamatta itse naamioitua eri kulttuuriin vain oman identiteettinsä pönkittämiseksi”.

”Valkoinen vanhempani heittäytyi täysin meksikolaiseen kulttuuriin, ja asuimme Mexico Cityssa muutaman vuoden. Silti oma ruskeuteni oli puhumaton mysteeri hänelle, jota hän ei osannut navigoida. Hän itse halusi sulautua Latinx kulttuuriin, mutta ei opettanut mitään minulle ruskeudesta tai omasta kulttuuristani. Meillä ei ollut yhteisöä ympärillämme johon hän olisi voinut tukeutua, joten nuorena minulla oli tunne, etten oikein kuulunut mihinkään”.

Miten vanhempi voi tehdä?

  • Puhu lapsille heidän taustastaan, ja toisen kulttuurin historiasta.

  • Kysy, kiinnostaisiko lasta lukea kirjoja tai katsoa elokuvia toisesta kulttuuristaan.

  • Anna lapsen itsensä määrittää oma identiteettinsä ja tarpeensa.


3.”Mitä me tehdään noille sun hiuksille?”


Moni valkoinen vanhempi tuskailee hiusten kanssa: miten ihmeessä käsitellä ja hoitaa lapsen hiuksia, jotka ovat aivan erilaiset kuin heidän omansa? Etenkin tuuheat, tummat ja/tai kiharat hiukset ovat tärkeä osa monen ruskean ihmisen identiteettiä. Hiuksiin saattaa kuulua paljon negatiivisia stereotypioita: afrohiuksia pidetään usein likaisina, vaikeasti hoidettavina – ja työelämässä jopa sopimattomiksi toimiston pukukoodiin. Ikävillä kommenteilla saattaa olla pitkiä vaikutuksia itseluottamukseen. Lisäksi moni pääosin valkoisessa ympäristössä kasvanut kokee, ettei tiedä mitkä hiustuotteet sopivat kiharille hiuksille, tai niitä ei ole edes helposti saatavilla. Iso-Britanniassa hiusasiantuntija Keisha Omilana opettaa valkoisille vanhemmille, miten hoitaa afroa. Suomessa samankaltaisia workshopeja järjestää Afroakatemia.

Haastateltavien ajatuksia:


”Katsellessani lapsuudenkuviani ja pörröistä poninhäntääni, muistuu mieleeni se miten äitini kasvot vääntyivät kun hän sanoi minulle mitä me tehdään noille sun hiuksille, huokaisten syvään. Pahimmat takut leikattiin pois isoilla keittiösaksilla, ja hiukset pysyivät kurissa aina kiinni laitettuina. Vasta aikuisena olen opetellut itse pitämään kunnolla huolta kiharoistani, mutta minua edelleenkin nolottaa se, etten osaa letittää hiuksiani tai tehdä eri kampauksia”.

”Muistan, miten vanhemmat valkoiset sukulaiseni koskettelivat vuorotellen kiharoitani ja sanoivat niiden tuntuvat ihan pumpulilta. Olisin halunnut vajota maan alle. Lapsena toivoin, että hiukseni olisivat suorat ja ohuet niin kuin valkoisten kavereideni hiukset, ja häpesin afroani.”

”Äitini ei koskaan tiennyt, miten laittaa hiuksiani, mutta hän teki parhaansa ja vei minut afrohiuksiin perehtyneeseen kampaamoon. Opin paljon kiharoiden hiuksien laitosta lehdistä ja internetistä.”

Miten vanhempi voi tehdä?

Jokainen äiti ja isä haluaa olla
lapselleen vain äiti ja isä, mutta
silloin kun perheenjäsenet kuuluvat eri etnisiin ryhmiin, saa perhe-elämä
myös poliittisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

4. Lapsen tehtävä ei ole käsitellä vanhemman valkoisuutta


Jokainen äiti ja isä haluaa olla lapselleen vain äiti ja isä, mutta silloin kun perheenjäsenet kuuluvat eri etnisiin ryhmiin, saa perhe-elämä myös poliittisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Kun ihminen joutuu kohtaamaan jotakin ongelmallista tai keskeneräistä itsessään – esimerkiksi sen, että on haluamattaan osa sortavaa järjestelmää – nousevat pintaan puolustusreaktiot. Näin tapahtuu ihonväristä riippumatta. Puhutaan valkoisesta haavoittuvuudesta (englanniksi white fragility), millä tarkoitetaan tapaa, jolla valkoinen ihminen saattaa reagoida kun hänen toimintansa nimetään rasistiseksi tai rasistisia rakenteita tukevaksi. Vanhempi saattaa vähätellä lapsensa kokemuksia, kutsua niitä muuksi kuin rasismiksi tai torjua ne kokonaan. Hän saattaa myös kokea nämä hankalat keskustelut henkilökohtaisena hyökkäyksenä tai syyttelynä.  

Kaikkien vanhempien on joskus vaikea myöntää itselleen, etteivät he tiedä kaikkea eivätkä ole osanneet toimia oikein. Mitä tulee niin sanotusta rodusta ja rasismista puhumiseen, on täysin ymmärrettävää, että defenssit ja oma haavoittuvuus nostavat päätään. Silti on tärkeä muistaa, ettei lapsi ole vastuussa tai velvollinen tekemään aikuisen tunnetyötä.

Haastateltavien ajatuksia:


“Valkoinen vanhempani vitsaili ja sanoi ikäviä asioita eri kulttuureista. Hän ajatteli sen olevan ok, koska oli naimisissa mustan ihmisen kanssa, ja koska hänellä oli mustia lapsia. Se sai oloni tuntumaan epämukavalta”.

”Valkoinen vanhempani ei huomaa omia ennakkoluulojaan ja rasistisuuttaan. Hänen mielestään se, että hänellä on ruskeita lapsia tarkoittaa, että hän on kykenemätön rasismiin. Jos puhun rasismista, valkoinen vanhempani ottaa sen usein henkilökohtaisena hyökkäyksenä, vaikka puhun valtasuhteista ja valkoisuudesta yleisellä tasolla.”

”Toivon, että äitini ymmärtäisi, että eri ihonvärimme eivät olleet esteenä sille, että hän on äitini. Toivoisin myös, että hän kykenisi peilaamaan itseään ja omaa valkoisuuttaan ja miettimään miten se vaikuttaa hänen maailmankatsomukseensa. Uskon, että olisimme paljon läheisempiä jos hän olisi toiminut näin.”

Miten vanhempi voi tehdä?

  • Rasismista puhuttaessa, älä ota sitä henkilökohtaisena syytöksenä. Jos olosi tuntuu epämukavalta näistä asioista keskustellessa, mieti miksi näin on.

  • Hae vertaistukea muilta samassa tilanteessa olevilta.

  • Lue, etsi tietoa, kuuntele ja opi. Layla F. Saadin Me and White Supremacy Workbook on kirjoitettu kaikille niille, jotka haluavat tutkia tarkemmin omaa valkoista etuoikeuttaan. Robin DiAngelon kasvatustieteen alaan kuuluva artikkeli “White Fragility” tai Reni Eddo-Lodgen kirja Why I'm No Longer Talking to White People About Race ovat hyviä lähtökohtia alkaa tutkiskella valkoisuuden merkityksiä ja vaikutuksia. Suomen kontekstissa aiheesta kirjoittaa Ruskeiden Tyttöjen päätoimittaja Koko Hubara teoksessaan Ruskeat Tytöt – Tunne-esseitä.

5.  Älä eksotisoi lasta


Lapsia, jotka ovat mustan/ruskean ja valkoisen sekoituksia (englanniksi mixed-race) tavataan eksotisoida, jopa fetissoida. Vaaleanruskea tai oliivinsävyinen iho ja vihreät silmät nähdään kauniina ja eksoottisina, kun taas tummempi iho ja selkeästi kiharat afrohiukset kantavat negatiivisia stereotypioita. Tämä on kolorismia, ja sillä on vuosisatoja pitkät juuret, joilla on määritelty sitä, millaisia ihmisoikeuksia erisävyisillä ihmisillä on. Kuten tässä Madame Noirin artikkelissa selitetään, internet on yhä tänään pullollaan ihmisiä, jotka tuntuvat ihannoivan ja pyrkivän saamaan vaaleanruskeita lapsia. Ruskeiden lasten saaminen ei ole portti rasismivapaaseen maailmaan, eikä ruskean lapsen saaminen anna automaattisesti ymmärrystä kaikkien rodullistettujen kokemuksiin. MTV Decoded -sarjan Franchesca Ramsey selvittää, miksi erilaisten stereotyyppisten uskomusten ja muotituote-tyylisten ihanteiden yhdistäminen ruskeisiin lapsiin on heille haitallista eikä korjaa rasismia, joka on rakenteellinen ongelma.

Haastateltavien ajatuksia:


”Tasapainoitellessaan arvostuksen ja eksotisoimisen välistä hienoa viivaa, valkoinen vanhempani muistutti minua usein siitä, kuinka kauniita tummat piirteeni olivat ja miten ihmiset maksoivat paljon rahaa, jotta saisivat kaltaiseni kiharat hiukset.”

”Muistan aina, kuinka äitini tuttavat puhuivat minusta kuin palkintopokaalista. Voi miten nätti suklaanappisilmä ja kikkaratukka. Ihan kuin nukke, jotkut huokailivat. Se sai oloni epämukavaksi ja niskakarvani nousevat edelleen pystyyn kun mietin tätä. Äitini ei nähnyt kommenteissa mitään pahaa, ja hymyili ylpeänä kavereilleen.”

Miten vanhempi voi tehdä?

  • Älä eksotisoi tai fetissoi ei-valkoisia piirteitä.

  • Älä oleta, että ymmärrät jokaisen rodullistetun kokemuksia tai rasismia.