Teksti: Janina Oddoye Davis
Kuvitus: Ryan McGuire
Syyskuu 4, 2017

Viime vuosina Iso-Britanniassa on kuulunut yhä voimistuvia ääniä. Ne kysyvät: ovatko eurosentriselle maailmankuvalle rakentuva opetussuunnitelma ja koululaitos niitä rakennuspalikoita, joilla varmistetaan myös rodullistettujen lasten persoonallisuuden täysi kehitys?

Lasten siirtyminen opintielle ja koulumenestys ovat aiheita, jotka askarruttavat suurinta osaa vanhemmista niin ympäri vuoden kuin etenkin tähän aikaan vuodesta maasta riippumatta. Oikeus opetukseen on turvattu muun muassa YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa, jonka artiklan 26. mukaan opetuksen on ”pyrittävä ihmisen persoonallisuuden täyteen kehittämiseen sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen vahvistamiseen. Sen tulee edistää ymmärtämystä, suvaitsevaisuutta ja ystävyyttä kaikkien kansakuntien ja kaikkien rotu- ja uskontoryhmien kesken”.

Tämä perustavanlaatuinen ajatus hyvän opetuksen kulmakivistä taitaa olla monille länsimaissa ja jo monessa muussakin paikassa niin itsestäänselvä, ettei sitä edes oikein tule ajatelleeksi. Jokainen äiti, isä tai muu huoltaja haluaa tietenkin että hänen lapsensa astuu opintielle, jonka päämääränä on tuleminen tasapainoiseksi, tiedostavaksi ja yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi.

Erityisesti afrikkalais- ja karibialaistaustaisten lasten huonompi koulumenestys suhteessa valkoisiin oppilaisiin ja näitä useammin kohdalle osuva pysyvä erottaminen koulusta ovat ongelmia, jotka kielivät koulujärjestelmän systemaattisesta epätasa-arvosta ja ennakkoluuloista tiettyjä lapsia kohtaan.

Viime aikoina sellaiset kampanjat kuten National Union of Students’in Why Is My Curriculum White? ovatkin alkaneet saavuttaa yhä enemmän suosiota.

Opetussuunnitelmien valkoisuuden kritisoiminen ei ole mikään uusi ilmiö. Esimerkiksi Yhdysvalloissa sosiologi ja kansalaisoikeustaistelija W.E.B. Du Bois puhui jo yli sata vuotta sitten afrikkalais-amerikkalaisten historian opetuksen puolesta amerikkalaisissa kouluissa. Du Boisin tavoitteena oli, että Yhdysvaltojen mustat tuntisivat historiansa paremmin ja myös, että valkoinen väestö suhtautuisi heihin kunnioittavammin opittuaan heidän menneisyydestään.

On selvää, että koululaitoksen uudistaminen tältä osin, antirasistinen koulutus ja kasvatus ovat akuutteja ja tärkeitä tavoitteita yhä edelleen. Osa poc-lasten vanhemmista ei kuitenkaan halua enää odottaa muutosta, joka on kieltämättä hidasta, vaan valitsee pitää lapsensa kotikoulussa. Iso-Britanniassa kotiopetuksessa olevia lapsia on arvioitu olevan noin 37000, vaikka tarkkaa lukua ei tiedetä. Se kuitenkin tiedetään, että määrä on kasvussa. Joidenkin arvioiden mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa 15 prosenttia kotikouluperheistä on poc-taustaisia ja erityisesti mustat amerikkalaiset ovat kasvava ryhmä kotikoulutilastoissa.

Tutkimusten mukaan kotikoululaiset menestyvät opinnoissaan hyvin ja yleisen myytin vastaisesti sosiaaliset taidot kehittyvät kotiopetuksessa monipuolisiksi sillä lapsi tottuu luontevasti arkielämän puitteissa toimimaan monen eri-ikäisen ja erilaisen ihmisen kanssa.

”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole
mitään koulujärjestelmää vastaan, se ei vain toiminut minun lapselleni. Haluan, että tyttäreni on onnellinen.”

Lontoolainen Tamara Da Silva päätyi valitsemaan lapselleen kotikoulun, kun hänen ujo, juuri neljä vuotta täyttänyt tyttärensä alkoi käpertyä ensimmäisen kolmen koulukuukauden jälkeen itseensä. Tytär ei osannut sanoittaa tunteitaan tai kertoa tarkalleen mikä koulussa ja kolmenkymmenen lapsen luokassa pelotti. Kotikoulu tuntui hyvältä keinolta eheyttää lapsen itsetuntoa ja palauttaa oppimisen ilo. Iso-Britanniassa asuinkunnalla ei ole erityistä velvoitetta valvoa kotiopetuksen edistymistä, eikä kotiopetuksessa tarvitse seurata mitään tiettyä opetussuunnitelmaa. Lontoo tarjoaa loistavat puitteet rakentaa lapsen tarpeisiin sopiva ja rikas lukujärjestys. Kaupungissa on vilkas kotikouluyhteisö ja paljon päivittäistä  yhteistoimintaa. Kenenkään ei tarvitse opettaa lasta yksin kotona neljän seinän sisällä.

”Seuraan tyttäreni kiinnostuksen kohteita ja tarjoan hänelle oppimisen eväitä parhaani mukaan. Hän käy Montessori-tyylisillä tunneilla, joilla opiskellaan äidinkieltä, matematiikkaa ja kuvaamataitoa, sekä draama kerhossa”, Da Silva kertoo.

Vaikka sekä Da Silva että hänen tyttärensä nauttivat kotikoulun suomasta vapaudesta,  Da Silva kertoo, että kotikoulu on käsitteenä vieläkin melko vieras ja vaikea ymmärtää erityisesti vanhemmille sukupolville. Hänen vanhempansa ovat  eteläaasialaisia ensimmäisen polven maahanmuuttajia, ja heille koulujärjestelmä edustaa parasta mitä englantilainen yhteiskunta voi tarjota. Da Silva kokeekin, että moni hänen kulttuurissaan taipuu perheen odotuksiin perinteisistä väylistä menestyksekkäisiin uravaihtoehtoihin, vaikka oikeasti haluaisikin tehdä elämässään jotain muuta.

”Perinteisesti aasialaistaustaiset sijoittuvat Englannissa korkealle koulutus-ja koulumenestystilastoissa, mikä saattaa selittää osin sitä, ettei heitä juuri kotikoulupiireissä näy. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita, että minun kulttuuristani tulevat olisivat onnellisia koulumaailmassa. En silti halua yleistää. Asiat ovat muuttumaan päin”, Da Silva korostaa ja jatkaa:

 ”Eikä minulla oikeastaan varsinaisesti ole mitään koulujärjestelmää vastaan, se ei vain toiminut minun lapselleni. Haluan, että tyttäreni on onnellinen.”.

Lanre Ajisafe, myöskin Lontoosta, puolestaan päätyi poikansa kotikouluun pitkän harkinnan tuloksena. Ajisafe kertoo lukeneensa Malcolm X:n elämäkertaa, jossa radikaali mutta ajatuksia herättävä lause jäi hänen mieleensä pyörimään pitkäksi aikaa: ”Vain hullu antaa oman lapsensa vihollisen koulutettavaksi” (vapaa käännös, toim. huom.). Toinen käänteentekevä tapaus oli, kun Ajisafen poika pyysi isäänsä kertomaan hänelle Nigeriasta ja Yoruba-kulttuurista.

”Huomasin tietäväni vain pieniä perusasioita, kun taas lapseni äiti pystyi kertomaan pojallemme pitkästi englantilaisesta ja eurooppalaisesta historiasta. Ymmärsin sillä hetkellä, että englantilainen yksityiskoulutaustani ei ollut opettanut minulle oikeastaan mitään omasta historiastani. Halusinko oikeasti, että lapseni kävisi läpi saman systeemin?”

Ajisafe alkoi opiskella Afrikan historiaa ja myöntyi samalla kumppaninsa ideaan kotikoulusta parhaana vaihtoehtona heidän lapselleen. Suvun suhtautuminen kotikouluun on Ajisafen mukaan ollut vaihtelevaa, mutta kun hänen poikansa oppi lukemaan kolmen-neljän ikävuoden taitteessa, suurin osa vastustuksesta haihtui.

Lontoossa kasvanut Ajisafe koki nuorena paljon rasismia ja leimaamista koulumaailmassa ja hänelle on selvää, ettei kotikoulu tule täysin suojaamaan hänen poikaansa tällaisilta kokemuksilta. Tärkeintä Ajisafelle kuitenkin on varmistaa, että pojalle kehittyy terve itseluottamus ja että hän oppii arvostamaan kaikkia kulttuureita ja oppii erityisesti omasta kulttuuristaan ja historiastaan totuudenmukaisesti ilman esimerkiksi eksotisointia.

Oppimateriaalit Ajisafe valitsee huolella. Tärkeää on, että lapsi näkee niissä myös itsensä ja saa samastumisen kokemuksia. Ajisafen kokemukset ja mielipiteet tuntuvat heijastelevan monen mustan kotikouluttajan ajatusmaailmaa. Kotikoulussa on monella tapaa kyse nimenomaan eheytymisestä, voimaantumisesta ja yhteisöllisyydestä.

Suomessa kotioppija etenee tutkivan opettajan alaisuudessa koulun opetussuunnitelman mukaan. Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja, usein eurosentrisiksi todettuja materiaaleja kuin koulussa.

Suomessa perusopetuslaki määrää, että kaikilla on oppivelvollisuus muttei koulupakkoa. Kuten Iso-Britanniassa, Suomessakaan ei kotiopetukseen tarvitse hakea erillistä lupaa. Vaikka huoltaja on lain mukaan vastuussa oppivelvollisuuden suorittamisesta, niin Suomessa – päinvastoin kuin Iso-Britanniassa – lapsen asuinkunta on velvollinen valvomaan oppivelvollisen edistymistä. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kunta nimeää tutkivan opettajan, joka selvittää ja arvioi oppimenestystä esimerkiksi keskustelujen, kirjallisten ja suullisten kokeiden, sekä muun tyyppisten näyttöjen avulla. Suomessa kotiopetusoppilaita on arvioitu olevan noin 300, vaikka tarkkaa tietoa tästä ei ole – kuten ei myöskään siitä, kuinka moni Suomen kotioppijoista on rodullistettuja.

Yhteiskunnan rakenteellinen ja suora rasismi heijastuvat luonnollisesti koululaitokseen myös Suomessa monella tapaa, kuten moni ruskea suomalainen tietää omakohtaisesta kokemuksesta. Myös Eurooppa-keskeinen maailmankuva, muiden kulttuurien eksotisointi ja länsimaalaisten ylivertaisuus muihin verrattuna ovat voimakkaasti näkyvillä suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa lokakuussa 2016 julkaistun väitöskirjan mukaan. Suomalaisen lukio-opetuksen laadun voi myös kyseenalaistaa. Niinkin äskettäin kuin vuonna 2016 vuoden kevään biologian ainereaalin tehtävässä ylioppilaskokelaita pyydettiin pohtimaan, minkävärisiä lapsia mahtaisi syntyä vanhemmille, jotka ovat molemmat suomalais-afrikkalaista alkuperää. On vaikea uskoa, että rotuoppi on näinkin arkipäiväistä ja yleisesti hyväksyttyä vielä nyky-Suomen lukioissa.

Jos kotikoulujärjestelyjä Suomessa ja Englannissa vertaa toisiinsa on selvää, että Englannissa huoltaja voi suunnitella kotikoulun sisällön ja tyylin ja valita materiaalit täysin vapaasti, kun taas Suomessa kotioppija yleensä käytännössä etenee tutkivan opettajan alaisuudessa koulun opetussuunnitelman mukaan. Tämä luultavasti hoituu helpoiten käyttämällä samoja, usein eurosentrisiksi todettuja materiaaleja ja oppikirjoja kuin koulussa.