Kirja-arvio: Zadie Smithin Swing time

Teksti: Ndéla Faye
Huhtikuu 28, 2017

Zadie Smithin viides romaani kysyy voiko kehenkään – edes parhaaseen ystävään – oikeasti luottaa. Irmeli Ruuskan suomentama Swing Time on tarina ystävyydestä, unelmien ja julkisuuden havittelusta sekä valtataisteluista. Se sijoittuu 1980-luvun Lontooseen, missä kahta tyttökaverusta yhdistää eri tavoin epävakaa kotielämä ja rakkaus tanssiin.

Nimettömäksi jäävän minä-kertojan paras ystävä Tracey on suosittu tyttö ja lahjakas tanssija, joka uskottelee kivenkovaa kaikille, että hänen afrokaribialaistaustainen isänsä on vankilan sijaan kiertueella Michael Jacksonin taustatanssijana. Traceyn valkoinen äiti hemmottelee tytärtään ostamalla läjittäin leluja ja kannustaessa tätä kaikessa vähän liikaakin. Ei-niin-lahjakkaan, lättäjalkaisen kertojan äiti taas on tiukka, hieman todellisuudesta irtautunut musta poliittinen aktivisti, joka paheksuu tyttärensä kunnianhimon puutetta. Vaikka romaanissa käsitellään rotua ja afrokaribialaisten tyttöjen elämää Lontoossa, oleellisempaa ovat luokkaerot ja päähenkilöiden perheiden dynamiikat, jotka määrittävät pitkälti henkilöiden mahdollisuuksia menestyä elämässä ja saada unelmista kiinni. Hiuksenhienot mahdollisuuksien erot ja sattuma ajavat lopulta kertojan ja Traceyn erilleen.

Pohjoislontoolaiseen lähiöön sijoittuvien lapsuuden ajan seikkailujen jälkeen tarina puikkelehtii läpi päähenkilöiden varhaisaikuisuuden kun he ovat vielä unelmiaan havittelevia maailmanmatkaajia – toinen paremmin, toinen huonommin onnistunut sellainen, riippuen siitä miten asiaa katsoo. Minä-kertoja ajelehtii elämässä mutta päätyy silti lopulta huipputyöhön, kuuluisan valkoisen pop-laulaja Aimeen assistentiksi ja pompoteltavaksi. Lapsena lahjakkaan Traceyn tanssiura taas jää kaikesta panostuksesta huolimatta kesken.

Teos on helppolukuinen, mutta monitasoinen: siinä käsitellään edellämainittujen isojen aiheiden lisäksi ansiokkaasti ja armollisesti myös white saviour -kompleksia, kulttuurista omimista sekä kaikennielevää, tekopyhää julkkiskulttuuria. Smithin nokkelasta kielenkäytöstä ja huikeasta tarinasta huolimatta tarinan henkilöt jäävät jokseenkin pinnallisiksi.