Hanya Yanagihara: "Kirjailija voi tuntea hahmonsa muillakin tavoilla kuin vain näyttävänsä heiltä"

Teksti: Koko Hubara
Maaliskuu 4, 2017

Pieni elämä (alkuteos A Little Life, 2015) on yksi viime vuosien hehkutetuimmista amerikkalaisista romaaneista ja sen kirjoittaja Yanagihara on noussut toisella teoksellaan osaksi pakollisten lukuromaanien tekijöiden eliittiä (aiemmin häneltä on ilmestynyt The People in the Trees, jota ei ole suomennettu). Kirja pääsi vuoden 2016 Man Booker -palkinnon shortlistalle, eikä ihme, sillä Pieni elämä, nimestään huolimatta lähes tuhatsivuinen neljän newyorkilaismiehen kasvutarina, pysyy kuumeisesta kerronnastaan, vuosikymmenten yli ulottuvasta juonikaarestaan ja lukuisista henkilöhahmoistaan huolimatta kasassa viimeiseen lauseeseen saakka.

Kirja kertoo Malcolmista, rikkaan, monietnisen perheen arkkitehtivesasta; JB:sta, haitilaistaustaisesta kuvataiteilijasta; Willemista, skanditaustaisesta maalaispoika-näyttelijästä ja Judesta, herkästä, etnisyydeltään ambivalentista, vammaisesta lakimiehestä. Tarina alkaa siitä, kun miehet valmistuvat samasta yliopistosta ja lähtevät etsimään asuntoja ja uramahdollisuuksia Manhattanilta, ja päättyy jonnekin vanhuuden kynnykselle. Välillä takaudutaan kauas heidän lapsuusvuosiinsa ja vanhempiensa taustoihin, jolloin esiin piirtyvät suuret, toisiaan risteävät kysymykset luokasta ja varhaisista kiintymyssuhteista. Isoina teemoina kirjassa ovat lisäksi miestenvälinen rakkaus ja ystävyys, trauma, itsetuhoisuus, vammaisuus ja aikuiseksi kasvaminen, mutta kaikkea tätä käsitellään valahtamatta kertaakaan stereotyyppisiin kuvauksiin, paatokseen tai sääliin.

Niin suurkaupungin, hahmojen tekemien taideteosten kuin sukupuolen ja seksuaalisuuden fluiditeetin pikkutarkoista kuvauksista tulee paikoin mieleen Siri Hustvedtin teokset Lumous ja Kaikki mitä rakastin, mikä on pelkästään ilahduttava mielleyhtymä. Jokainen hahmoista on niin uskottavasti ja aidosti kirjoitettu, jokainen juonenkäänne niin raadollinen ja rehellinen, että lukija voi nähdä kohtaukset sielunsa silmin Tunnit-elokuvamaisena, ylevänä, visuaalisena kokonaisuutena. Onkin ilahduttava uutinen, että kirjan oikeudet on ostettu minitelevisiosarjaksi, joka nähdään lähivuosina. Pieni elämä on realismissaan taianomainen ja oikeudenmukainen teos, jota ei kerran avattuaan malta laskea käsistä.

Nyt kirjailija kertoo, miten hän kirjoitti sen.

Millaista oli kirjoittaa mieshahmoja? Jokainen heistä tuntuu niin moniulotteiselta ja elävältä kautta kirjan ja vuosikymmenten. Oliko vaikea kuvitella nämä miehet ja heidän erilaiset taustansa?

Ei oikeastaan. Suurinta osaa nuorista kirjailijoista varmaankin käsketään ”kirjoittamaan tutuista asioista”, mutta mielestäni tuota ohjetta noudatetaan vähän liian kirjaimellisesti. Hahmon ei tarvitse näyttää tai kuulostaa kirjoittajaltaan ollakseen joku, jonka kirjoittaja tuntee. Kirjailija saattaa tuntea hänestä jotakin muuta olennaista, esimerkiksi hänen pelkonsa, hänen psykologiansa tai hänen omintakeisen logiikkansa. Silloin kun kirjoittaa hahmoja, jotka eivät muistuta itseä, voi tulla vielä tietoisemmaksi ihmisille universaaleista tunteista ja reaktioista.

Millaista oli kirjoittaa näin iso kirja? Pitikö sinun piirtää jonkinlainen konkreettinen kartta tai aikajana, jotta tarina pysyi kasassa? Miten valmistelit kirjan?

Tein yksinkertaisesti Word-dokumentin kaikesta, mitä halusin sisällyttää kirjaan. Siinähän ei ole päivämääriä eikä vuosia, joten pidin kirjaa henkilöhahmojeni liikkeistä. Laskin viikkoja ja kuukausia, jotka kuluivat eri kohtausten välillä ja pidin huolen siitä, että eri hahmojen kalenterit olivat linjassa aina kun he kohtasivat toisensa tarinassa.

Millainen rutiini tai aikataulu sinulla on kirjoittaessasi?

Olin päivätöissä kirjoittaessani molempia kirjojani, mutta tämän, toiseni, kohdalla olin jo oppinut paljon kurinalaisemmaksi ajankäytön suhteen. Kävin töissä neljänä päivänä viikossa, joten maanantaista torstaihin kirjoitin yhdeksästä illalla puoleenyöhön saakka. Perjantaista sunnuntaihin kirjoitin kuusi tuntia päivässä. Mutta mielestäni ei ole välttämätöntä kirjoittaa joka päivä – joskus kirjoittaminen tapahtuu tavoilla, jotka eivät muistuta lainkaan kirjoittamista. Itse tykkään pysyä liikkeessä kun ajattelen kirjaa tai sen hahmoja, esimerkiksi uiden tai kävellen. Bussilla ajeleminen on myöskin erittäin hyödyllistä kirjoittamisen kannalta.

Ketkä kirjailijat ovat sinun idolejasi? Ketä luet juuri nyt?

Nykykirjailijoista ihailen eniten John Banvillea, Hilary Mantelia ja Kazuo Ishiguroa. Luin juuri loppuun Jonathan Coen oudon mutta upean Number 11:n, joka on oikea herkkupala kaikille jotka ovat lukeneet ja rakastaneet hänen aiempia teoksiaan. Hän todistaa, että paras satiiri alkaa aina syvästä myötätunnosta. Rakastan myöskin Mohsin Hamidia ja Rose Tremainia, joilta on molemmilta juuri ilmestynyt uudet kirjat. Säästelen niitä palkinnoksi itselleni, samoin kuin ystäväni Neel Mukherjeen pian ilmestyvää romaania. Hänen kirjansa A Life Apart on suurenmoinen ja, mikä parasta, yllättävä, mikä on paras kehu, jonka osaan antaa.

Miten rohkaisisit nuorta lukijaa, joka kenties on tottunut lyhyisiin, nopeisiin nettijuttuihin, tarttumaan 937-sivuiseen Pieneen elämään ja paksuihin kirjoihin ylipäätään?

Itse asiassa olen sitä mieltä, että tämän päivän nuoret ovat ainutlaatuisella tavalla tottuneita pitkäjänteisiin, immersiivisiin taideteoksiin kaikissa kanavissa: tämä sukupolvi on kasvanut kuunnellen podcasteja ja striimaten kokonaisia televisiosarjoja tai moniosaisia elokuvasaagoja. Niiden kuluttaminen vaatii omistautumista ja syvää emotionaalista sitoutumista. Me kaikki – lukijat, katsojat, kuuntelijat – etsimme intiimiyden tunnetta taiteessa, jota kulutamme. Vaikkei pitkä tai iso teos välttämättä tuota tunnetta sen todennäköisemmin kuin lyhyt tai pieni, se voi tehdä sen, jos vain annamme itsemme tulla imaistuksi virtaan.

 PS! Yanagiharan kirjailijanelämää ja ylenpalttisia matkoja maailmalla voi seurata hänen instagram-tilillään samoin kuin Pienen elämän vaiheita ja fanikuntaa.