Essee: Rakkaudesta

Teksti: Laura Eklund Nhaga
Kuvitus: Alexandra Mitiku
Lokakuu 5, 2021

Kesällä luin vuonna 2020 ilmestynyttä Alice Osemanin teosta Loveless. Kirja käsittelee nuoren päähenkilön, Georgian, matkaa suuren oivalluksen jälkeen. Ymmärrystä, että Georgia on aromanttinen aseksuaali ja kokemusta siitä, miten identiteetti vaikuttaa hänen elämäänsä. 

Muistan elävästi hetken siinä mökin kuistilla nenä kirjassa, intoa puhkuen istuessani, kuinka ystäväni kysyi, mitä luen. Selitin tarinan käsittelevän aromanttisen aseksuaalisuuden kokemusta. Olin hirvittävän onnellinen kirjasta, joka niin hyvin ja samaistuttavasti kykeni kuvaamaan kokemusta, jonka tunnistin. Kokemusta, jonka jaoin. Kerta oli ensimmäinen, sillä samanlaista mediaa on tarjolla minimaalisen vähän. “Aah joo, mä oon kuullut, että aseksuaalisuus on tosi rankkaa”, ystäväni vastasi.

En sanonut mitään.

Minä olen demiromanttinen demiseksuaali. Se taas on aseksuaalisuuden kirjoon kuuluva identiteetti, joka perustuu muiden spektriin kuuluvien lailla kokemukseen siitä, että henkilö kokee hyvin vähän, tai sitten ei lainkaan, seksuaalista vetovoimaa muita ihmisiä kohtaan. Monelle aseksuaalisuuden spektrillä olevalle (tuttavallisemmin aspec) henkilölle on tarpeellista erottaa romanttisen vetovoiman kokemus seksuaalisesta. Jotkut aspec-henkilöt kokevat romanttista vetovoimaa, toiset eivät. Kaiken kaikkiaan ihmisen romanttinen suuntautuminen ei aina ole sama kuin seksuaalinen, alloseksuaaleillakaan. 

Minun kohdallani romanttinen ja seksuaalinen kokemus sattuvat kuitenkin osumaan yhteen. Olen siis “tuplademi”, mikä tarkoittaa että koen sekä seksuaalista että romanttista viehätystä vain, jos minulla on vahva emotionaalinen side toiseen ihmiseen. Kaikki eivät kuitenkaan ole samanlaisia.

Identiteettini sijoittuu aromanttisuuden kirjoon, mutta olen niin sanottu romantikko. Taiteilijana ja tarinankertojana ihmisyhteydet kiehtovat minua suunnattomasti. Sitä paitsi, useimmiten meille tarjolla olevat tarinat, joilla on onnellinen loppu ja jotka keskittyvät kumppanuuteen tai kyseisiin yhteyksiin, ovat romanttisia. Minun mielestäni nämä kaksi asiaa, aromanttisuus ja romanttisen median kulutus eivät ole ristiriidassa, mutta moni on kanssani eri mieltä. Moni heistä, kuullessaan, etten koe romanttista tai seksuaalista viehätystä tavalla, jonka he mieltävät normaaliksi, kokevat, että esimerkiksi varsin tungettelevat kysymykset tunnemaailmastani ovat fair game. Asia, joka on varmasti monelle queer-henkilölle tuttu. 

 “Aseksuaalispektriä koskevassa diskurssissa korostuvatkin aspec-ihmisten toistuvat kokemukset siitä, että heidät nähdään joko viattomina lapsina tai sitten tunteettomina robotteina.”

Klassikoiksi ovat muodostuneet oletukset mahdollisuudesta neitsyydestäni tai siitä, masturboinko vai en. Eräs henkilökohtainen suosikkini oli kohtaaminen, jossa toinen henkilö koki täysin uskomattomana sen, että pidän musikaaleista. Sillä hänen mielestään musikaalit edustamat nimenomaan sitä itseään – romantiikkaa. Palaan tähän kohtaamiseen aika ajoin yön pimeinä tunteina. Mitä ihmeen musikaaleja hän on oikein katsonut? Minun kokemukseni mukaan musikaaleissa ei ole yhtään sen enempää romantiikkaa kuin missään muussakaan mediassa.

Aseksuaalispektriä koskevassa diskurssissa korostuvatkin aspec-ihmisten toistuvat kokemukset siitä, että heidät nähdään joko viattomina lapsina tai sitten tunteettomina robotteina. Minun kohdallani, ennemmin kuin ylettömänä paheksuntana, nämä ilmiöt ovat aina olleet sidoksissa romanttiseen rakkauteen. 

Toki sitäkin siis tapahtuu, että minun oletetaan olevan neitsyt. Ikään kuin immenkalvoni hypoteettinen status tekisi minusta lapsen tai idiootin. Useimmiten ihmiset tuntuvat kuitenkin olevan huolissaan onnellisuudestani.

Saan kuulla suunnattoman paljon tarpeetonta kannustusta. Sellaista, että minäkin varmasti tulen olemaan onnellinen (vaikken sitä edes epäillyt) ja surkuttelua siitä, kuinka rankkaa oma seksuaalisuuteni minulle varmasti on. Ja onhan se rankkaa, kuten marginalisoiduille identiteeteille yleensäkin, mutta samoin kuin muut identiteettini osat, myös aihe ilolle ja ylpeydelle.

“Tietämättömyyden, töykeiden kysymysten ja lapsena kohtelun rinnalla, surkuttelu on ehkä kauhein reaktio, mitä omalle identiteetilleen voi saada”

Tietämättömyyden, töykeiden kysymysten ja lapsena kohtelun rinnalla, surkuttelu on ehkä kauhein reaktio, mitä omalle identiteetilleen voi saada.

Ystäväni kommentti koskien Loveless-kirjaa yllätti minut. Hänen näkemyksensä aromanttisuudesta elämän tragediana puhkaisi onnellisen, nähdyksi tulemisen kokemuksen. Olin omassa kuplassani unohtanut, että  elämme amatonormatiivisessa yhteiskunnassa. Se taas tarkoittaa oletusta, jonka mukaan “keskeinen, eksklusiivinen ja romanttinen ihmissuhde on ihmisille normaalia”. Termi on professori Elizabeth Braken kehittämä tapa yrittää kuvata sitä, kuinka romanttisen ihmissuhteen haluaminen tai tavoitteleminen on oletetusti meille luontaista. Ja näin ollen kaiken onnellisuuden ytimessä. 

Mediamme musiikista kirjallisuuteen, elokuviin ja puheohjelmiin perustuvat ajatukselle romanttisesta rakkaudesta, joka syttyy, vallitsevan cis-heteronormatiivisuuden takia, mieluiten tietenkin vain kahden cis-sukupuolisen heteron välille. Siis sellainen ikuinen rakkaus, joka tekee elämästä elämisen arvoista. Jotain sellaista, mitä kaikki oletettavasti poikkeuksetta kaipaavat saavuttaakseen onnellisuuden. Sielunkumppanin löytäminen on asia, joka tuo elämään sen arvon. Meidän tulee kaikkien hullaantua ja mennä sekaisin rakkaudesta, jotta voimme sanoa eläneemme. 

Itse olen hypännyt esimerkiksi teini-ikäisenä laskuvarjolla lentokoneesta, mutta ei kai se nyt ole mitään sen rinnalla, että olisin päätynyt Romeo ja Julia -tyyliseen itsemurhaan intohimon kourissa.

Kuten kaikki rakenteet, myös amatonormatiivisuus asuu kielessämme. Kun olemme rakastuneita, olemme “enemmän kuin ystäviä”. Siis jotain ystävää parempaa. Yhteiskunnan normit edellyttävät, että vakava romanttinen kumppani asettuu aina tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle. Monogaaminen kahden henkilön välinen suhde, joka on myös ainut oletettu oikea pohja perheen perustamiselle ja lasten hankkimiselle. Kaikessa yksinkertaisuudessaan amatonormatiivisuus siis kuvaa tapaa, jolla asetamme romanttisen rakkauden jalustalle ja yhteiskunnan rakenteiden keskiöön. Kuinka rystyset valkoisina pidämme kiinni ajatuksesta, että romanttinen rakkaus on ainoa asia, joka tekee meidät onnelliseksi. 

(Tällaiseen rakkauteen täytyy luontaisesti kuulua myös seksi.)

”Tuntuu kauhealta ajatukselta, että minulle tärkeillä ihmissuhteilla pitäisi olla vähemmän väliä vain koska ne eivät ole romanttisia.”

Seksuaalisuus ja romanttinen rakkaus asetetaan jatkuvasti ihmisyyden ytimeen. Seksin halu ja tarve kuvataan kaikille lakkaamattomana ja vastustamattomana alkukantaisena vaistona. Rakkaus taas jumalasta seuraavana hyveenä, joka kohottaa meidät korkeammalle luomakunnan muiden eläinten rahvaasta. Mikään ei, kuulemma, ole luonnollisempaa kuin rakastuminen tai seksuaalinen viehätys. 

Seksipositiivisena ihmisenä ymmärrän kyllä nämä narratiivit ja sen, että seksiä demonisoidaan, varsinkin queer-ihmisten kohdalla. Näiden sivutuotteena syntyy kuitenkin ace- ja aro-ihmisten dehumanisointia. 

Jos seksuaalinen halu ja romanttinen rakkaus ovat asioita, jotka tekevät meistä ihmisiä, niin mikä minä sitten olen?

Itse koen olevani henkilö, ihminen, joka tuntee paljon ja kovalla intensiteetillä. Rakastan lujasti läheisiä ystäviäni, ja pyrin olemaan heille tukena aina kun pystyn, kun he sitä tarvitsevat. Minulla on myös yksinhuoltajaäiti, jonka kanssa olemme kasvaneet yhteen kuin puut. Loveless-kirjan Georgiakin toteaa, että ihmiset hänen elämässään ovat päteviä elämänkumppaneita, vaikka romanttinen rakkaus heidän väliltään puuttuisikin.  

Tuntuu kauhealta ajatukselta, että minulle tärkeillä ihmissuhteilla pitäisi olla vähemmän väliä vain koska ne eivät ole romanttisia. 

En vastusta rakastumista tai romanttisia ihmissuhteita edes omassa elämässäni, mutta ajatus siitä, että minun pitäisi jättää onnellisuuteni sen varaan, aiheuttaa vahvan inhoreaktion. Aspec-kokemuksiin kuuluu vahvasti myös yksinäisyys. Jos en itse koskaan rakastu, ja kaikki ympärilläni joutuvat yhteiskunnan marionettinarujen varassa aina priorisoimaan vain romanttiset kumppaninsa, kenen kanssa minä voin silloin jakaa elämäni? Vaikka Georgian fiktiiviset kaverit muuttaisivatkin mielellään vierekkäisiin rivitaloihin koko loppuelämäkseen, en usko että minun ystäväni ehkä haluaisivat tehdä samoin. En siis pelkää, että romanttisen rakkauden puute elämässäni tekisi minut onnettomaksi, mutta pelkään, että jään olosuhteiden pakosta aina rakkailleni toissijaiseksi.

Rationaalisesti ajattelen kuitenkin, ettei pakkomielle romanttisesta rakkaudesta voi olla hyväksi kenellekään. Vähiten niille, jotka tavoittelevat romanssia aktiivisesti. Ei voi mitenkään olla tarkoituksenmukaista, tai terveellistä, että yksilön onnellisuus lepää yhden ihmisen varassa. Eikö se ole liian suuri taakka kaataa yhden ihmisen niskaan? Saatika sitten ottaa toisen onnellisuus omille harteille kantaakseen. Jos romanttinen rakkaus on vain virstanpylväs matkalla nirvanaan, on siitä pakko automaattisesti seurata, että ihmiset kiirehtivät suhteisiin, jotka eivät ole heille ihanteellisia. Ihmisten kanssa, joista eivät oikeasti juurikaan pidä.

“Romanssi ei voi olla enää tällaista hirveää heteronormatiivista suorittamista. Eikä ihmisen ainoa onnellisuuden lähde. Ystävät eivät voi olla vain ajanvietettä, kunnes se oikea löytyy.”

Se, että deittailumarkkinoihin edes viitataan “markkinana” ja deittailijoiden eri ominaisuuksiin markkina-arvona, on vähintäänkin dystooppista, mutta myös auttaa havainnollistamaan romanttisen rakkauden statusta yhteiskunnassa. Romanttinen rakkaus lähentelee tuotetta jonka voi ostaa, jos ei rahalla, niin panostamalla omaan “markkina-arvoonsa”. Perheesi rakastaa sinua pyyteettömästi, ja kaverisi voit valita sen perusteella kenen kanssa klikkaa, mutta koska parisuhteen tulee kannatella niin suurta määrää ihmisen onnellisuudesta, on sille myös jäätävät määrät kriteereitä.  

Minulle on ihan sama tapaatko elämäsi rakkauden törmätessäsi häneen katastrofaalisesti koulun käytävällä tai Tinderiä hakkaamalla, mutta romanssi ei voi olla enää tällaista hirveää heteronormatiivista suorittamista. Eikä ihmisen ainoa onnellisuuden lähde. Ystävät eivät voi olla vain ajanvietettä, kunnes se oikea löytyy. Käy halaamassa äitiäsi.

Rakkaustarinat ovat yhä yksi lempiasioistani, mutta se, mitä määritelmällä tarkoitan, laajenee koko ajan. Suosittelen ehdottomasti Alice Osemanin Loveless-kirjaa, sillä rakkaustarinoissa tärkeintä on tietenkin rakkaus. Miten kiintymyksen tunne kasvaa, kietoutuu, kehittyy ja kestää koettelemuksia. Mutta sillä, onko rakkaus romanttista, on minulle yhä vähemmän ja vähemmän väliä. 

Tarinat ovat yhtä koskettavia vaikka ne kertovat perheistä, sisaruksista tai ystävistä. Ja ennen kaikkea, minä olen rakastettu ja onnellinen riippumatta siitä olenko rakastunut.