Essee: Elokuun numero

Teksti: Ervin Latimer
Kuvat: Ervin Latimer
Lokakuu 7, 2017

Myönnetään: olen hermostunut. New Yorkissa on meneillä uutisissakin summer of helliksi tituleerattu kesän loppu, elokuinen lauantai. Se on ollut armoton eikä tämä ilta ole poikkeus: kello on puoli kuusi ja Etelä-Manhattanilla on lämpöä noin kolmekymmentäviisi astetta. Ilmankosteus on realistisen maallikkoarvioni mukaan noin neljäsataa prosenttia.

NYC Black Pride -viikonloppu on huipentumaisillaan ja edessäni oleva jono Irving Plazaan, Union Squaren kyljessä sijaitsevaan historialliseen ballroomiin, on todella pitkä. En selvästikään ole ainoa, joka on keksinyt yrittää sisään ennen kello kuutta kun sisäänpääsy on vain viisi dollaria. Seison jonossa yksin, sillä ystäväni on myöhässä. Jännitän (ihan turhaan), kerkeänkö sisään ennen kuin sisäänpääsy pomppaa muka-korkeaan kymmeneen dollariin. Pelkään (täysin aiheellisesti), ettei sisällä ole ilmastointia ja että sytyn kuumuuden takia spontaanisti tuleen. Olen hermostunut myös siksi, että ympärilläni olevat henkilöt ovat selvästi skenessä. Let’s face it, näytän ulkopuoliselta, hukassa olevalta RuPaul’s Drag Race -fanilta tai niiltä Herculeksen homoilta jotka kävivät katsomassa Frank Oceania Flowssa vain siksi että se kuulemma imee nykyään munaa.

Myönnetään: ulkopuolisuuden tunteessani on myös haasteellisia, kolorismiin liittyviä nyansseja. Olen huomattavasti vaaleampi kuin muut. Oloni on epämukava, kun kirjoitan näitä tunteita auki. On niin monta kokemusta, jotka jaan näiden ihmisten kanssa, mutta niin monta enemmän, joista minulla ei ihoni vaaleuden ja sukupuoleni normatiivisuuden vuoksi ole aavistustakaan.

Itsevarmuuteni saa kuitenkin pian boostia, kun vieressäni seisova kaksimetrinen kanssajonottaja koputtaa olkaani ja kehuu t-paitaani. Siinä on nuoren Whitney Houstonin kuva ja alla lukee pinkein kasarikirjaimin ”How Will I Know”. Tuijotan ällistyneenä hänen täydellistä silmämeikkiään; paksu musta parta on trimmattu täydellisesti eikä kasvoilla näy hikipisaraakaan.

”Thank you! I had to dress up for church, you know”, sanon virnistäen ja osoitan Irving Plazan hämärässä hohtavaa lippaa. Ojentaessani käteni ylös tunnen alppihiihtäjän lailla rintakarvojeni läpi kohti napaa puikkelehtivan hikivanan. Whitney-raukka on jo ihan märkä.

“I LOVE IT! ARE YOU ALONE? HAVE YOU BEEN TO A BALL BEFORE? NO?! IT. IS. GOING. TO. BE. AMAZING! SEE YOU! BYE!!” uusi tuttavuuteni vastaa silmää iskien, kääntyy ovimiehen puoleen ja kysyy missä tanssijoiden sisäänkäynti on ja katoaa Ikean (vai olikohan se Balenciaga) kassinsa kanssa sisälle.

Takaapäin häntä katsellessa tajuan ettei hän ollutkaan erityisen pitkä, hänellä vain oli ihan helvetin korkeat korot. Heti perään joku kävelee ohitseni pikkuletit ilmaa piiskaten niin fiercesti, että koko jono haukkoo mylvien henkeään ja napsuttaa sormiaan. Kun poke taputtelee kehoani turvatarkastuksessa, katson perässäni olevaa korttelin mittaista jonoa ja siinä poseeraavia ihmisiä. Takanani vuoroaan odottava kundiporukka vaihtaa Air Jordaneitaan reisimittaisiin kiiltonahkasaappaisiin. Ne on hankittu kuulemma Forever 21:sta.

Olen taivaassa.

Kuten esimerkiksi legendaarisessa Paris Is Burning (1990) -dokumentissa kerrotaan, vogue-skene syntyi 1960-luvun Harlemin afrikkalaisamerikkalaisesta ballroom-kulttuurista, jossa drag queenit esiintyivät tuomariston edessä ja threw shade eli kilpavittuilivat toisilleen. Skenen kehittyessä keskiöön nousi muotilehdeltä nimensä lainannut ja mallien poseerausasentoja matkiva vogue-tanssi. Alkoi syntyä vogue houseja – rodullistettujen queer-ihmisten itse koollekutsumia perheitä ja yhteisöjä – jotka kilpailivat toisiaan vastaan Vogue Ball -tanssikilpailuissa. Houseja johtivat house motherit (tai fatherit), ja kunkin tanssijan housen nimi oli myös tämän vogue-identiteetti ja sukunimi. Esimerkiksi yksi kuuluisimmista vogue-tanssijoista, Willi Ninja, oli legendaarisen House of Ninjan perustaja ja mother. 1980-luvun AIDS-epidemia ajoi jo ennestään marginalisoidun ruskean LGBTQ-väestön äärimmäisen ahtaalle. Monille, erityisesti nuorille afrikkalaisamerikkalasille ja latinoille homomiehille ja transsukupuolisille henkilöille, ball-kulttuuri tarjosi ainoan turvallisen ympäristön New Yorkissa, missä homous oli vasta hiljalleen muuttumassa lailliseksi.

1990-luvun alkuun mennessä vogue balleihin oli syntynyt jo tuhoton määrä erilaisia kilpakategorioita, koska haluttiin että ketään ei syrjittäisi. Painopisteet liikkuivat maskuliinisuuden ja feminiinisyyden, tanssin ja poseeraamisen sekä sukupuoli-identiteetin ja sosiaalisen luokan välisenä leikkinä. Tanssitaitojen lisäksi olennaista oli asu, olemus ja asenne, tavoitteena oli tuoda kunniaa itselle ja omalle houselle. Vogue-tanssin eri muodoissa keskitytään joko koko kehon symmetriaan ja linjoihin (old way), sulavampaan, pantomiimimaiseen käsityöskentelyyn (new way) tai liioitellun naiselliseen kehonkieleen (vogue fem). Jako on karkea ja kullakin on lisäksi lukuisia alalajeja yhdistettynä lukuisiin eri kategorioihin. Aina ei voida puhua edes tanssista, sillä joskus kyse on pelkästä poseeraamisesta ja määrätyn identiteetin haltuun ottamisesta.

Vogue-tanssi ja sen säännöt ja kategoriat kehittyvät jatkuvasti, ja siinä piilee myös lajin (vai pitäisikö sanoa elämäntavan) kauneus. Periaate ja termistö ovat kuitenkin edelleen suurin piirtein samat. Vaikka vogueta tanssitaan nykyään ympäri maailman ja tanssijat ovat myös valkoihoisia tai heteroita, New York ja musta queer-kulttuuri oli ja on edelleen skenen sykkivä sydän.

Tanssija ja koreografi James Hall Solangen kanssa vuonna 1999. Hall on uskonnollinen, ja syystä: minäkin kiittäisin Jeesusta, jos näyttäisin parikymmentä vuotta myöhemmin, nelikymppisenä yhä samalta.

James Hall on 1990-luvulta asti paikallisessa vogue-skenessä pyörinyt tanssija ja koreografi. Hän on mieletön: hauska, superfiksu, pohjattoman asiallinen ja vitsikkään uskonnollinen. Hall kolusi New Yorkin underground-klubeja läpi 1990-luvun ja ihaili erityisesti julkkistanssija Willi Ninjaa. Hän tanssi House of Ninjan jäsenten kanssa, muttei ollut virallinen jäsen.

”Voin kertoa, että meininki saattoi mennä todella nastyksi, jos palkinnot menivät väärille houseille”, Hall muisteli.  

”Nartut saattoivat käydä fyysisesti käsiksi. Kun se elämä on sinulle kaikki kaikessa – tanssiliikkeesi, Barney’silta pöllimäsi vaatteet, housesi, house-siskosi, house-veljesi, house-rakastajasi – otat sen todella vakavasti. Suurella osalla nuoria tanssijoita ei oikeastaan ollut vanhempia, houset olivat heidän perheensä. Vogueta tanssiessa liike ja olemus teki selväksi, että sinua tulee rakastaa ja sinua tulee kunnioittaa.”

Irving Plazan aula on taattua newyorkilaista köyhän miehen luksusta. Ronskilla kädellä punaiseksi maalattuja seiniä kehystävät paksut kultaiset katto- ja lattialistat. Seinät ovat täynnä keikkajulisteita ja nurkassa on söötti pieni lippuluukku, johon maksan sisäänpääsyn. Sisätila on onneksi ilmastoitu ja välitöntä tuleen syttymisen riskiä ei ole. Yläkerrasta kuuluu vaimea mutta armoton ysärihouse-biitti. Ystäväni ei ole vieläkään saapunut ja pohdin hetken jäänkö odottamaan häntä aulaan. Kai se mut sieltä löytää, mietin kun nousen ylös punaisella valolla valaistuja jyrkkiä portaita. Musiikki voimistuu joka askeleella. Minua jännittää, mutta enää en tiedä miksi. Ohitseni kirmaa ylös ja alas toinen toistaan upeampia tanssijoita ja juhlijoita. Yhdeltä tippuu juostessa peruukki joka takertuu hänen saappaidensa paljetteihin. Läikkyvä juoma kastelee lenkkarini.

”FUCK! Sorry! Love your shirt by the way!”

Pääsen ylätasanteelle ja edelleen tanssilattialle. Biitti hakkaa vasaran lailla tärykalvojani. Edessäni on vyötärön korkeudelle nouseva lava ja catwalk. Catwalkin päässä on portaat ja portaiden alapäässä parijonossa tanssijoita. MC huutaa mikkiin että on kauniiden kansikuvapoikien Butch Queen Face -kategorian aika ja käskyttää mannekiineja jonoon. Paikka on jo nyt tupaten täynnä ja lavan tuntumassa olevat katsojat odottavat nälkäisinä seuraavia kilpailijoita lavalle. Joku liimaa nurkassa housuihinsa joulukoristeita ja kehuu t-paitaani. Katselen ihmisiä idioottimainen virne kasvoillani. Tajuan, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilassa, jossa käytännössä kaikki henkilöt ovat rodullistettuja ja suurin osa jotakin seksuaalivähemmistöä. Sellaisia kuin minä. Siis ensimmäistä kertaa. Olen 29-vuotias.

Kun ystäväni vihdoin löytää minut, lavalla on meneillään OTA (Open To All) New Way vs. Legendary New Way -kategoria (Karkeasti käännettynä houseihin pyrkivät aloittelevat tanssijat vastaan kokeneet, housejen jäseninä jo olevat tanssijat). Kategorian pukukoodi on ”Black Catsuit” ja lavalla olevat naistanssijat näyttävät hikisen amiksen Matrix-seksifantasialta. Edessäni olevalle porukalle tulee riitaa siitä, pääsikö oikea tanssija jatkoon seuraavalle kierrokselle. Intohimoinen väittely etenee käsirysyksi ja MC pysäyttää tilanteen. Hän muistuttaa, että riidat on ratkaistava rakkaudella, koska yhteisöllämme ei ole varaa riidellä, kun ulkona marssivat kirjaimellisesti natsit. Se pitää paikkansa, sillä melko lähellä sijaitsevassa Washington Square Parkissa on samana iltana Charlottesville-kiimaisten äärioikeistolaisten mielenosoitus. MC:llä on teemaan sopiva riimikin kohta jatkuvan biitin rinnalle huudettavaksi:

”POP THAT PUSSY TO DEFEAT THE NAZIS, POP THAT PUSSY TO DEFEAT THE NAZIS!”

Ja kylläpä he poppaavatkin. Räsynukkemaisesti pyörivät raajat ohjaavat tarkoituksella katseen kohti naisten genitaalialuetta. Vasemmanpuolimmainen tanssija naulaa lattiaa haarovälillään ja oikeanpuolimmainen hieroo rintojaan tikkari suussa täydessä spagaatissa: Hetken verran yritän tehdä feminististä analyysia tilanteesta, mutta hylkään sen ja alan nauraa ja taputtaa. Vaikka tässäkin on pohjimmillaan voimaannuttava pointtinsa, joskus on vain pakko ottaa askel taaksepäin ja nauttia showsta.

”PUSSY, PUSSY, MEOW, MEOW!” MC räkii mikkiin.

Tuomaristolta pyydetään pisteet. Natsit saivat kuulla kunniansa, Tikkarityttö pääsee jatkoon, uusi pari aloittaa kaksintaistelun. Kategoria toisensa jälkeen erilaisia ruskeita ja mustia kehoja pursuaa lavalle ilmaisemaan itseään. Häkellyn siitä, miten monimuotoinen salissa oleva ihmisjoukko on. En saa selvää mikä seuraava kategoria on, mutta lava alkaa täyttyä isokokoisista, karvaisista mustista miehistä.

”Gimme that thug realness”, MC karjuu kun tämä stereotypiasinfonia käy vuoron perään esiintymässä tuomaristolle: on naamatatuointeja, övereitä räppiposeerauksia ja yhdet kultaiset grillsitkin. Lava näyttää Laura Huhtasaaren pahimmalta painajaiselta. Voittaja on pian selvillä, hän on arviolta nelikymppinen yleisön ennakkosuosikki ja näyttää nahkatakissaan ja kultakoruissaan kummasti lesbolta versiolta Notorious B.I.G.:stä. Pröystäilevä pokaali saa Kanadamaljan näyttämään halvalta oluttuopilta.

Kuulen lopulta kategorian nimen, se olikin ”Transman realness”.

Seison paikallani monttu auki. Kaikki lavalla pyörineet toistakymmentä kilpailijaa olivatkin transmiehiä. Käykin niin, etten syty spontaanisti tuleen, vaan murrun spontaanisti kyyneliin. En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa, mitään yhtä kaunista. En meinaa saada happea, kun vihdoin toden teolla ymmärrän, miten täydellisessä ihmisjoukossa seison. Queerit afrikkalaisamerikkalaiset palkitsemassa queereja afrikkalaisamerikkalaisia – ja vielä stereotypioita pilkaten.

Jonossa kokemastani hermostuneisuudesta ei ole merkkiäkään. Poukkoilemme yleisön joukossa permannolla ja parvella, riippuen mistä näkee parhaiten. Tila on turvallinen, tila on meidän. Loppupäässä olevassa Bizarre-kategoriassa on tavoitteena luoda mahdollisimman ennennäkemätön ja erikoinen asu, alusta loppuun itse tehtynä, totta kai. Meiningistä tulee mieleen länsiafrikkalaisten Yoruba-heimojen karnevaalit (ne samat, jotka ovat olleet lähtökohtana muun muassa Brasilian sambakarnevaaleille). Voittaja näyttää piripäisen homomiehen näkemykseltä Frozenin Elsasta. Nyt ainakin tiedän miksi Jari Sillanpää voisi pukeutua Halloweenina.

Poistun Irving Plazalta puolenyön maissa ja tuntuu, että voisin puhua kielillä. Valumme ystäväni kanssa euforisina kohti muutaman korttelin päässä sijaitsevaa luottopizzeriaa. Kadun toisella puolella Irving Plazaa kaksi naista kompuroi taksista ulos ja alkaa nykimään paitaani kehuen sitä vuolaasti.

 “Oh honey, how will I know!”  toinen naisista rääkkyy puristaen farkkuminihameensa läpi haarojaan.

Molemmat meinaavat kuolla jurriseen nauruunsa. Ymmärrän vitsin, kun huomaan heidän aataminomenansa. Ilta on täydellinen.