Teksti: Maryan Abdulkarim
Kuvat: MerFilm
Kesäkuu 13, 2019
Norjalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Iram Haqin elokuva Mitä meistä puhutaan on herättänyt keskustelua kiertäessään alan festivaaleja, kuten Espoo Cinén, missä se sai Suomen ensi-iltansa. Eikä suotta. Kyseessä on puhutteleva kertomus ihmiselämistä sovinnaisuuden kahleissa.
Elokuvan päähenkilö on Nisha, jota esittää afganistanilaissyntyinen Maria Mozdah. Tarinan alku sijoittuu Osloon: ensimmäisessä kohtauksessa Nisha juoksee kotiin, missä isä (Adil Hussain) sammuttelee valoja ja tarkistaa että tyttölapset nukkuvat huoneissaan. Isä on kauppias ja äidin toimijuus rajoittuu lähinnä kodin keittiöön. Yhteisöä ja perhettä esitellään isän syntymäpäiväjuhlien kautta. Niissä isä vaatii äitiä tanssimaan kanssaan ja samalla nähdään vilahdus isän liberaalimmasta linjasta. Myöhemmin perheen äiti toruu isää siitä, ”mitä ihmiset sanovat kun aikuinen nainen tuolla tavalla tanssii ihmisten edessä”.
Moraaliseksi mittariksi toiminnalle nousee sosiaalinen paine, jonka konkretisoituu yhteisön mielipiteissä, niin oletetuissa kuin todellisissa. Perheen sosiaalista kelvollisuutta vartioivat muut pakistanilaisperheet – ainakin perheen vanhempien näkökulmasta. Teini-ikäinen norjalaisnuori joutuu kehollaan kokemaan peloista vanhimman: ”mitä meistä puhutaan”.
Sitten Nisha ”mokaa” jäämällä kiinni pussailemasta pojan kanssa ja joutuu intensiiviseen kulttuurinpalautuskoulutukseen sukulaisten luokse Pakistaniin, mistä alkaa elokuvan toinen vaihe. Karikatyyrit tulevat mukaan entistä vahvemmin: on hassunhauska serkkutyttö, hiljainen ja mystinen serkkupoika, täti ja setä, jotka ovat valmiiksi pettyneitä Nishaan, vaikka he tapaavat hänet vasta ensimmäistä kertaa. Elokuvan naishahmot saattaisivat olla kiinnostavia, mutta heihin viitataan lähinnä sukulaisuussiteiden kautta. Nisha jääkin lähes ainoaksi naisoletetuksi, jolla on edes nimi.
Elokuvan heikkous on käsikirjoituksessa, joka ei vakuuta. Ehkä uskottavuutta ei ole haettukaan. Nisha toistaa saman ”mokan” myös Pakistanissa. Seuraa väkivaltaa, mitä on elokuvassa muutenkin aika lailla.
Elokuvaa on kuvailtu kasvukertomukseksi, mutta sitä se ei kuitenkaan ole. Katsojana hämmennyin erityisesti siitä, kuinka vähän Nishalle on annettu puherepliikkejä elokuvassa, ja kuinka romanttiset suhteetkin syntyvät miesten katseista. Seuraavaksi jo kaulaillaan – ei pohdiskeluja, eikä juurikaan keskusteluja. Päähenkilö on nuori tyttö, jonka tahtoa ei missään vaiheessa kysellä. Sen sijaan katsoja pääsee syvemmälle tytön isän mielenmaisemaan – joka kyllä sekin jää ohueksi.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Haq antoi Helsingin Sanomille haastattelun, jossa hän kertoo elokuvan omaelämäkerrallisuudesta ja isäsuhteestaan. Haastattelussa hän kertoo sekä sopineensa isänsä kanssa että antaneensa tälle anteeksi, ja kuvaa elokuvan käsikirjoittamista ”henkiseksi tilinpäätökseksi” seuraavasti:
”Nyt se on tehty.”
Tämän seikan valossa elokuva näyttäytyykin ensisijaisesti sovinnon eleenä kirjoittajan taholta. Se tekee tarinasta kiinnostavan ja erinomaisen keskustelun avaajan niin ihmisyydestä, kulttuureista ja koetuista paineista kuin niiden tulkinnoista.