Aivan kielipuolista

Teksti: Aurora Lemma
Maaliskuu 2, 2017

Kaikista Suomessa äidinkielenä puhutuista noin 150 kielestä perustuslaissa mainitaan neljä: ruotsi, saame, viittoma- ja romanikieli. Perustuslain lisäksi on olemassa kielilaki, jossa käsitellään vain suomea ja ruotsia, ja sitten on vielä erikseen saamen kielilaki ja viittomakielilaki. Kaikissa näissä laeissa on asetettu siitä, milloin ihmisellä on oikeus käyttää omaa äidinkieltään.

Käytännössä asia menee niin, että kaksikielisissä kunnissa ruotsinkielisillä on samat oikeudet kuin suomenkielisilläkin, eli viranomaisten on huolehdittava siitä, että julkiset palvelut ovat saatavilla alusta loppuun omalla äidinkielellä. Eli vaikka henkilö siis puhuisi vaikkapa sujuvaa suomea tai englantia, hänellä on oikeus vaatia omaa äidinkieltään puhuva palveluntuottaja. Sama koskee Saamelaisalueilla mutta ei muualla päin maata eläviä saamenkielisiä.

Se, miten oikeudet varmistetaan, vaihtelee kuitenkin suuresti kunnittain. Esimerkiksi Helsingissä ruotsinkieliset on keskitetty tietyille terveysasemille eri puolille kaupunkia. Saamenkielisten osalta tilanne on käytännössä epäselvä, koska Suomen suurin saamenkielinen väestö asuu Helsingissä, eikä Helsinki kuulu saamelaisalueisiin.

Ainoa, mitä voi sanoa varmasti on se, että kaikki neljä perustuslailla suojattua kieltä ja etenkin niiden puhujat ovat asuinpaikasta riippuen keskenään epätasa-arvoisessa asemassa mitä tulee palvelujen saamiseen.

Viittomakieliset ihmiset ovat hajautuneet ympäri Suomea. Myös lainsäädäntö on hajanaisempi. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kohdalla viittomakielisellä ei ole automaattista oikeutta palveluun viittomakielellä, vaan hoitohenkilökunta harkitsee, milloin tulkkia tarvitaan. Tämä on todettu erilaisissa selvityksissä epäkohdaksi, sillä tulkkeja ei käytetä riittävästi suhteessa asiakasmääriin.

Romaninkielisillä, toisin kuin muilla perustuslaissa mainituilla kielillä, ei ole omaa kielilakia. Tämän on katsottu johtuvan siitä, ettei romaniyhteisö ainakaan aiemmin ole halunnut lakia. Koska romanikieli on kuitenkin mainittu Suomen perustuslaissa, valtiolla on velvoite toimia, jos kieli uhkaa hävitä.

Sekavaa? Kieltämättä. Ainoa, mitä voi sanoa varmasti on se, että kaikki neljä perustuslailla suojattua kieltä ja etenkin niiden puhujat ovat asuinpaikasta riippuen keskenään epätasa-arvoisessa asemassa mitä tulee palvelujen saamiseen. Mutta entä sitten ne muut pitkälle toistasataa kieltä, joita Suomessa puhutaan äidinkielenä? Ei niilläkään hääppöisesti mene. Suomen kielilakien historialliset ja kulttuuriset lähtökohdat eivät kata nykypäivän tilannetta, jossa palveluja yleisillä kielillä kaivataan aluekohtaisesti. Perusoikeudet takaavat sen, ettei ketään saa syrjiä kielen perusteella ja että ihmisten on saatava tieto ymmärrettävästi tietyissä erityistilanteissa kuten vaikkapa pakko- ja saattohoidon kohdalla, mutta mihinkään lakiin ei ole säädetty minimitilannetta, jossa olisi pakko käyttää vaikkapa tulkkia. Harkinta on siis palveluntuottajan varassa.

Ratkaisuja on, mutta niitä ei käytetä

Vaikkei palvelun saaminen millään muulla kuin suomen kielellä lopulta toteutuisikaan niin kuin sen ehkä pitäisi, asiasta päättäviä ei voi syyttää vaihtoehtojen tarjoamisen puutteesta. Edellä mainittujen logististen mahdollisuuksien ja tulkkipalvelujen lisäksi kunnissa voidaan käyttää myös kielilisiä. Kielilisä on työntekijälle annettava etuus, joka lisätään palkkaan kun tiettyä kieltä käytetään työssä säännöllisesti. Paitsi että aina niin ei tapahdu, ja jos tapahtuukin, puuttuu johdonmukaisuus.

Julkisella sektorilla aiemmin työskennellyt Abdelhalim ei halua esiintyä omalla nimellään tai tarkentaa ammattiaan, koska pelkää asiasta puhumisen vaikuttavan tulevaisuuden työmahdollisuuksiin. Hänellä on omakohtaista kokemusta siitä, miten samassa työpaikassa vain tietyistä kielistä maksettiin kielilisää.

“Jos asiakkaaksi tuli suomea osaamaton henkilö, joka puhui englantia tai somalia, niin minut kutsuttiin paikalle aina. Jos tarvitsi olla ulkomaalaistaustaiseen asiakkaaseen yhteydessä, minut pyydettiin aina tekemään yhteydenotto. Se oli oletus joka kerta,” Abdelhalim sanoo.

Kieli oli hänelle kuitenkin olennainen ja mieluisa työkalu, joka helpotti huomattavasti työskentelyä monien eri kielivähemmistöjen edustajien kanssa.

”Kielitaitoni loi luottamussuhteen monen asiakkaan kanssa ilman sen kummempaa muuta panostusta.”

Tätä ei kuitenkaan huomioitu hänen palkassaan.

“Kielitaidosta ei maksettu minulle mitään ylimääräistä kielilisää. Kerran kysyin voitaisiinko minulle maksaa englannista ja somalista, koska minun tuli käytettyä niitä töissä välillä päivittäin. Lähiesimies vastasi, että ainoastaan kotimaisista kielistä, ruotsista ja saamesta, maksetaan.”

Useimmissa ammateissa kaksikielisyys, siis suomen ja ruotsin kielen taito, ei ole vaatimus. Näin ei ollut Abdelhaliminkaan kohdalla. Oikeastaan poikkeuksen tekevät ne valtion virkamiehet, jotka ammatissaan käyttävät merkittävää julkista valtaa. Esimerkiksi poliisien on hallittava sekä suomi että ruotsi. Samaan aikaan Suomessa on jo paljon alueita, joilla kielet kuten venäjä, viro, arabia tai somali ovat hyvin yleisiä.

Käytännössä kielilisien käyttö ja suuruus ovat julkisella sektorilla hyvin vaihtelevia. Vuonna 2013 tehdyssä valtioneuvoston selvityksessä kielilainsäädännön toteutumisesta kävi ilmi, että kielilisien maksamisessa ei näytetä soveltavan minkäänlaista yhtenäistä järjestelmää: Kunnat, joiden talous on tyydyttävässä kunnossa, sekä kunnat joissa toinen kieli on selkeänä vähemmistönä, näyttävät olemaan halukkaampia maksamaan kielilisää.

Suurin yhteinen tekijä kuntien kielipolitiikassa näyttää olevan se, ettei yhteistä tekijää ole. Ja tosiaan, kyse on vasta julkisesta sektorista. Yksityinen osa yhteiskuntaa on vielä villimpi käytännöiltään. Esimerkiksi kaupanalan työehtosopimuksessa kielietuudet on saneltu selkeästi: Käytettäessä useampaa kuin yhtä kieltä päivittäin asiakaspalvelutyössä, tai lähes päivittäin muussa kuin asiakaspalvelutyössä, on työntekijä oikeutettu kielilisään. Muista, satunnaisesti tätä juttua varten haetuista työehtosopimuksista löytyy mainintoja siitä, että kielilisiä voidaan maksaa, jos jotakin kieltä käytetään säännöllisesti ja sen käyttö on olennaista työn suorittamiselle – tai sitten mainintaa ei ole lainkaan.

Kaupanalan työehtosopimuksen kielilisäpykälä on peräisin vuodelta 1975, mutta käytäntö ei ole vieläkään vakiintunut automaattiseksi kielitaidon tunnustamiseksi. Palvelualojen ammattiliitto PAMin kaupanalan neuvottelupäällikkö Juha Ojala totesi jo vuonna 2014 antamassaan haastattelussa: ”Aivan kuin työnantajat luulisivat, että he voivat itse päättää maksavatko lisää vai ei.”

Hallituksen viimeaikaiset päätökset tuovat oman kierteensä jo valmiiksi sekavaan kielisysteemiimme. Vaikuttaa siltä, ettei kielellisten oikeuksien toteutuminen ole menossa ainakaan parempaan suuntaan. Sote-uudistuksen, monien eri alojen lisääntyvän yksityistämisen ja paikallisen sopimisen vaikutuksista kielipalvelujen saamiseen ei ole minkäänlaista tietoa.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu vastaanotti vuonna 2016 viisikymmentä syrjintäilmoitusta tai muuta kantelua, joissa kieli oli keskeinen syrjintäperuste. Vaikkeivat kaikki kantelut menneetkään läpi, on kyse lienee jäävuoren huipusta. Kynnys ilmoittaa syrjinnästä on kaikille korkea, ja useimmat kielellisiä ongelmia kohtaavat henkilöt ovat ulkomaalaisia, jotka eivät välttämättä tunne oikeuksiaan tai tiedä mihin kantelu pitäisi edes tehdä.

Erityisasiantuntija Robin Harms yhdenvertaisuusvaltuutetun toimistosta toteaa sähköpostitse:

”Sote-uudistuksessa, ja muutenkin hallinnollisia muutoksia tehtäessä ja yksityistämisessä, on erityisen tarkasti huolehdittava siitä, että ruotsinkielisten perustuslaillinen oikeus saada hoitoa ja palveluja omalla äidinkielellään toteutuu mahdollisimman hyvin. Muutoin syyllistytään helposti lainvastaiseen syrjintään. Aikaisemmin mainittu yhdenvertaisuuden edistämisvelvollisuus on syytä huomioida myös muiden kielten osalta. Mitä useammalla kielellä pystytään jatkossa antamaan mm. hyvää terveydenhoitoa asiakkaille, sen parempi.”

Juttua varten haastateltiin myös kieliasianeuvos Corinna Tammenmaata.