9 keinoa olla hyvä valkoinen liittolainen

Teksti: Julia Thurén
Kuvitus: Caroline Suinner

Tammikuu 5, 2018

Ole hiljaa

Kuunteleminen, toisin sanoen vaikeneminen, on liittolaisuuden kivijalka. Moni nainen ihonväristä riippumatta varmasti tunnistaa seuraavan tilanteen: hän kertoo seurueessa huomion tai vitsin, johon kukaan ei reagoi. Sen jälkeen mies kertoo saman asian eri sanoin, ja saa kaikkien huomion ja hyväksynnän asialle.

Sama mekanismi toimii valkoisten ja ruskeiden ihmisten dynamiikassa. Kun omille sanoilleen on tottunut saamaan yleisön ja painoarvoa, voi olla vaikea päästää muita ääneen. Vaikenemisen ja kuuntelemisen avulla välttää nolon whitesplainingin, eli sen että valkoinen ihminen kertoo ei-valkoiselle mitä tämä saa tuntea ja pitää rasismina.

KVG

Ensimmäisestä kohdasta seuraa luonnollisesti se, että pursuat kysymyksiä. Haluat antaa tilaa ja ääntä rasismin kokijalle, jotta hän voisi kertoa sinulle, miten asiat ovat. Ei. Skamissa on kohtaus, jossa Isac saarnaa Sanalle, että tämän pitää jaksaa kärsivällisesti selittää ihmisille, mitä islam todellisuudessa on ja miltä rasismi tuntuu, jotta maailmasta tulisi suvaitsevaisempi paikka. Niin ihana kuin Isac onkin, hän on väärässä. KVG.

Hyvä liittolainen ottaa itse selvää asioista, eikä vaadi laiskasti muita tekemään työtä hänen puolestaan. Toki sopivalla hetkellä hyvän ystävän kanssa pitäisi voida keskustella ihan kaikesta, myös vaikeista asioista kuten rodullistamisesta ja rasismista. Ruskea ystäväsi on se, joka määrittää milloin tuo sopiva hetki on ja mitä hän haluaa aiheesta sanoa.

Toki jotkut ruskeat ihmiset työskentelevät tasa-arvoasioiden parissa ammatikseen, jolloin heidän tehtävänsä on nimenomaan kertoa näistä asioista ihmisille. Ei kannata kuitenkaan yllättyä, jos tällainen henkilö kysyy, paljonko hänelle maksetaan siitä, että hän tulee puhumaan aiheesta julkisesti.

Ei hammaslääkärikään paikkaa ilmaiseksi hampaita, vaikka hänen mielestään reiättömät suut tekevät maailmasta paremman paikan.

Myötätunto on tosi okei…

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan myötätuntoisia, toisten täytyy harjoitella mielikuvilla sitä, miltä jostakusta toisesta tuntuu. Kokeillaanpa: kuvittele mielessäsi tilanne, jossa on ollut jokin pieni konflikti, sellainen jota tavataan kutsua mikroaggressioksi, eli toiminnaksi jossa pienin, arkisin keinoin näytetään, että toinen nähdään stereotypioiden kautta.

Olet vaikkapa kysynyt ruskealta ihmiseltä, mistä hän on kotoisin. Hän huokaa ja vastaa tympääntyneenä, että Suomesta. Ihmettelet reaktiota, halusit vain käydä mukavaa small talkia, tutustua. Vaihda mielessäsi roolejanne: nyt sinä olet Suomessa syntynyt ihminen, jolta kysytään parhaimmillaan joka päivä, mistä olet kotoisin.

Sellainen alkaa vuosikymmenten saatossa varmasti kyllästyttää myös sinua ja saa sinut tuntemaan itsesi ulkopuoliseksi. On empatiaa yrittää nähdä tilanne myös toisen ihmisen kantilta, vaikkei ihan saisikaan kiinni kokemuksesta.

… ja etenkin se että puhut ruskeille ihmisille tasan niin kuin valkoisille

Ihmisiä ei kannata kohdella pumpulihansikkain, koska sellainen on helposti toiseuttavaa. Ruskeille ihmisille riittää se, että puhut heille niin kuin puhuisit valkoisille ihmisille: kysyt kohdatessanne samat kysymykset kuin kysyisit uudelta, valkoiselta ystävältä, jolta tuskin kysyt, puhuuko hän suomea ja missä hänen juurensa ovat. Myös ruskeat ihmiset pitävät siitä, että heiltä pyytää anteeksi, jos heille on sanonut jotakin tökeröä.

Käsittele valkoisuutesi

Oman etuoikeutetun aseman tunnistaminen ja tunnustaminen voi tuntua hankalalta. Tekee mieli sanoa, että tein paljon töitä ja siksi pääsin tähän asemaan. Kannattaa pitää mielessä, että yhteiskunnan rakenteet nostavat yksiä ja painavat alas toisia. Siitäkin on paljon tietoa saatavilla.

Oman etuoikeuden tiedostaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että asiaa tarvitsee hokea koko ajan. Ruskea ihminen ei kostu mitään siitä, että joku hänen vieressään pahoittelee koko ajan, miten ”kamalan etuoikeutettu” onkaan. Kaikki ovat yleensä jollain lailla etuoikeutettuja. Yksi on vammaton, toinen on cis-hetero, kolmas on valkoinen. Ei ole hedelmällistä kilpailla, kuka on eniten etuoikeutettu, mutta on tärkeää opetella näkemään niitä lähes näkymättömiä mutta valtavan vahvoja mekanismeja, jotka auttavat meitä eteenpäin silloin kun täytämme jonkin normin.

Hyvä valkoinen liittolainen kysyy itseltään, mitä juuri valkoisuus tarkoittaa ja miten se helpottaa elämääni, vaikka kaikilla meillä olisikin vaikeaa tässä epäreilussa maailmassa.

Mieti oikea aika ja paikka

Vaikene, juttele normaalisti, etsi tietoa internetin heinäsuovasta, ole empaattinen mutta älä sääli, kohtele kaikkia samanlaisina mutta ymmärrä oma valkoisuutesi (niin, ettet puhu siitä koko ajan). On ihan okei tuntea itsensä epävarmaksi ja tuntea harmistusta siitä, että saako tässä enää mitään sanoa ja onko mitään tapaa toimia oikein.

No, ihmisten välinen elämä on monimutkaista, eivätkä ruskeat ihmiset ole poikkeus. He eivät ole mikään homogeeninen ryhmä, jonka kaikki jäsenet ajattelevat näistä kysymyksistä samoin. Lisäksi, valkoiset ihmiset voivat tuntea niin sanottua white guiltia eli valkoisen ihmisen syyllisyyttä etuoikeutetusta asemastaan rodullistetuksi tuleviin nähden.

On tärkeää, että käsittelee oman syyllisyydentunteensa yksin tai muiden valkoisten kanssa, muttei kaada sitä ruskeiden ihmisten niskaan. He eivät voi antaa synninpäästöä, vaikka valkoisuutta tukevat rakenteet ahdistaisivat. Kaikesta voi puhua, mutta on hyvä miettiä milloin sen tekee ja kenen kanssa.

Puutu aina

Se mitä voit tehdä, on lopulta hyvin yksinkertaista: jos törmäät rasismiin, puutu tilanteeseen. Tapoja on yhtä monia kuin rasistisia tekojakin. Jos rasismi ilmenee vaikkapa isoäidin, pomon tai ystävän kertomana ”vitsinä”, älä naura. Älä edes hymyile. Itse asiassa, esitä ettet ymmärrä vitsiä ja pyydä sen kertojaa avaamaan se läpikotaisin. Näin hän joutuu itsekin pohtimaan sanomisiaan ja toivottavasti ymmärtää miten tökerö on. Luota itseesi, sinä kyllä tiedät kun jokin asia on loukkaava.

Jos taas on kyse öykkäröinnistä julkisessa tilassa, pienimmän kynnyksen keino on osoittaa rasismin kohteeksi joutuneelle ihmiselle ilmeellä tai eleellä, että olet kokijan puolella. Häneltä voi myös kysyä suoraan, onko okei, että sanon rasistille takaisin. Rasismin kohde voi yhtä hyvin ajatella, että välinpitämättömyys on paras keino hiljentää öykkääjä eikä halua tehdä tilanteesta numeroa. Joku saattaa jopa kokea nöyryyttävänä sen, että hänet pelastetaan ikävästä tilanteesta.

Rakenteellinen taso on kinkkisempi, mutta kun tunnistaa oman, etuoikeutetun asemansa ja sen myötä valtansa määrän yhteiskunnassa, voi miettiä miten siihenkin voi vaikuttaa. Asioista selvän ottaminen on vähintä mitä voi tehdä, tiedon levittäminen seuraava askel, äänestysvalintojen perinpohjainen miettiminen ei ollenkaan huono.

Opettele uusi mantrasi: Minä en ole sankari

Mitä tahansa teetkin, muistathan, että se on enemmän kuin validia ilman sitäkin että otat siitä kuvan tai teet päivityksen someen, vaikka toki joskus oma esimerkki voi kannustaa myös muita ihmisiä puuttumaan rasismiin. Ei ole kyse sinusta ja sankaruudesta, vaan rasismista.

Jos on puolustanut jotakuta rasismilta vaikkapa ratikassa, sitä ei tarvitse mennä kertomaan toiselle ruskealle ystävälle. Ensinnäkään ystävä ei ole velkaa kiitosta tai ihailua täysin normaalista toiminnasta, etenkään kun se ei liity häneen mitenkään. Toisekseen, ystävälle saattaa tulla kuulemastaan paha mieli: hän kyllä tietää, että maailmaan mahtuu rasismia, ei sitä tarvitse tunkea hänen naamaansa joka hetki.

Osoita liittolaisuutesi

Let’s face it, moni valkoinen miettii, voiko hän käyttää Ruskeat Tytöt -hupparia. Onko se kulttuurista omimista tai muuten vain hassua? Ei ole. Kulttuurinen omiminen tarkoittaa sitä, että ihminen pönkittää omaa valta-asemaansa hyötymällä vähemmistökulttuurista haluamatta ymmärtää siitä oikeasti juuri mitään.

Ruskeat Tytöt -paitaa käyttämällä ja toimintaa taloudellisesti tukemalla puolestaan voi ilmoittaa, että arvostaa ruskeita tyttöjä ja haluan kuulua heidän jengiinsä, vaikkei voisi koskaan päästä ihan sinne sisäpiiriin. Tällaista liittolaisuutta voivat osoittaa myös ruskeat tytöt toisille vähemmistöille.

Juttua varten on haastateltu feministi Fatima Husseinia sekä taiteilija ja tutkija Camille Aueria.